”Sinä olet vie­lä niin nuo­ri, sen kun otat uu­den puo­li­son.” Kuka sa­noo noin juu­ri les­key­ty­neel­le? Ei ku­kaan.

Mut­ta sil­ti on ihan nor­maa­lia sa­noa lap­sen­sa me­net­tä­neel­le van­hem­mal­le, et­tä te olet­te vie­lä niin nuo­ria, sen­kun teet­te uu­den. Tois­ten mie­les­tä on myös ihan ok sa­noa su­re­val­le, et­tä ”näin oli pa­ras”. Tai ”se oli tar­koi­tet­tu”, tai ”ke­nel­le­kään ei an­ne­ta enem­pää mitä jak­sa­vat kan­taa”. Minä sa­non et­tä pas­kat. Jos olet jos­kus sa­no­nut noin lap­sen­sa me­net­tä­neel­le van­hem­mal­le, älä sano enää iki­nä.

Lap­sen kuo­le­ma ei ole pa­ras, se ei ole tar­koi­tet­tu. Tie­dän van­hem­pia, jot­ka ei­vät jak­sa­neet sitä taak­kaa kan­taa.

Kun oma lap­si kuo­lee, tun­tuu kun su­jah­tai­si to­del­li­suu­den hou­su­jen vää­rään pult­tuun – ei mi­nun tääl­lä pi­tä­nyt ol­la, tämä ei voi ol­la tot­ta.

Tun­tuu kuin eläi­si jon­kun toi­sen elä­mää, ei­kä tie­dä mi­ten pa­lai­si sii­hen oi­ke­aan to­del­li­suu­teen, sii­hen mis­sä oma lap­si on hen­gis­sä ei­kä maa­il­mas­sa ole kaik­ki vää­rin.

Mi­nul­ta myös ky­syt­tiin hau­ta­jais­ten jäl­keen, et­tä joko te olet­te pääs­seet asi­as­ta yli.

Hau­ta­jais­ten jäl­keen.

Juu­ri kun olin las­ke­nut oman lap­se­ni hau­taan pari päi­vää ai­em­min. Vie­lä kun oli vai­keuk­sia jak­saa hen­git­tää.

Vaik­ka si­nun te­kee mie­li ky­syä lap­sen­sa me­net­tä­neel­tä, on­ko hän pääs­syt lap­sen­sa kuo­le­mas­ta yli, älä kysy. Älä kos­kaan. Lap­sen kuo­le­mas­ta ei pää­se yli, se suru ei lopu. Su­run kans­sa op­pii vain elä­mään – ky­sei­nen lap­si ei kos­kaan lak­kaa ole­mas­ta kuol­lut, hän on kuol­lut koko van­hem­man lop­pu­e­lä­män.

Ajan kans­sa suru lak­kaa ole­mas­ta niin viil­tä­vä, et­tä si­sus­ka­lut vuo­ta­vat ver­ta, ajan kans­sa suru lak­kaa ole­mas­ta ai­noa tun­ne mitä tun­tee, ajan kans­sa su­rus­ta tu­lee osa su­re­vaa. Mut­ta älä ole­ta tie­tä­vä­si kos­ka tämä ai­ka on, jo­kai­sel­la se on hen­ki­lö­koh­tai­nen, jo­kai­sen suru on eri­lai­nen. Kos­ka en ole il­keä, an­nan vin­kin mitä voit teh­dä. Ole läs­nä, kysy mitä kuu­luu, ota vas­taan kaik­ki se kuo­na mitä lap­sen­sa me­net­tä­neel­lä on sa­not­ta­va­naan. Älä pel­kää: kuo­le­ma ei tar­tu. Ha­laa, älä kau­his­te­le vaan kuun­te­le.

Lap­set­to­mien lau­an­tai­ta vie­te­tään en­nen äi­tien­päi­vää, tänä vuon­na 12.5. Lap­se­ton voi ol­la mo­nes­ta syys­tä, ja yk­si­kään ei kuu­lu si­nul­le. On tör­ke­ää ky­syä ih­mi­sel­tä et­tä kos­kas te teet­te lap­sia, se ei kuu­lu si­nul­le. Sa­maan ka­te­go­ri­aan kuu­luu myös ky­sy­mys mon­ta­ko las­ta teil­lä on. Mitä se kuu­luu si­nul­le, mon­ta­ko ker­taa puo­li­sot ovat ol­leet yh­dyn­näs­sä he­del­möi­tyk­seen as­ti? Ke­nen­kään jäl­ki­kas­vu, sen mää­rä, tai et­tä sitä ei ole, ei kuu­lu ke­nel­le­kään muul­le kuin hen­ki­löl­le it­sel­leen. Jos olet kiin­nos­tu­nut ih­mi­ses­tä, kysy ”mitä si­nul­le kuu­luu”. Näin kuu­let, mitä hä­nel­le oi­ke­as­ti kuu­luu.

Hy­vää al­ka­vaa tou­ko­kuu­ta!

Ire­na Ul­vi­nen