Muis­tat­te­ko sitä ai­kaa, kun pu­he­li­mes­sa piti pyö­ri­tel­lä nu­me­rot ja sii­hen piti oi­ke­as­ti vas­ta­ta oi­ke­al­la ni­mel­lään, ja soit­ta­es­sa piti ker­toa kuka soit­taa? Se oli sitä hy­vää van­haa ai­kaa, kun pys­tyi vie­lä lyö­mään toi­sel­le luu­rin kor­vaan. Jos toi­nen oli se soit­ta­ja niin hy­väl­lä tuu­ril­la pys­tyi lyö­mään kah­des­ti, pu­he­lu kun ei kat­ken­nut en­nen kuin soit­ta­ja las­ki luu­rin.

Mut­ta ei men­nä ihan niin kau­as.

Muis­tel­laan het­ken lem­pein aja­tuk­sin ai­kaa, kun pu­he­li­mel­la soi­tet­tiin, lai­tet­tiin teks­ti­vies­te­jä ta­san 160 mer­kin mit­tai­se­na ja jos oli hie­no pu­he­lin, sii­nä oli myös he­rä­tys ja mah­dol­li­ses­ti ma­to­pe­li. Noi­hin ai­koi­hin pu­he­lin­ta vaih­ta­es­sa van­has­ta sai hy­vi­tyk­sen, ny­kyi­sin kun luu­rit ovat käy­tän­nös­sä on­gel­ma­jä­tet­tä ly­hy­en­kin käy­tön jäl­keen. Ne oli­vat nii­tä hy­viä ai­ko­ja jol­loin pu­he­li­men pu­do­tes­sa piti tar­kis­taa mitä pu­he­lin rik­koi pu­do­tes­saan, ei sitä kuin­ka pa­has­ti pu­he­lin meni rik­ki.

Oi nii­tä iha­nia ai­ko­ja (muis­tat­te­han, sii­tä tie­tää ole­van­sa van­ha kun ta­ri­nat al­ka­vat ”Van­hoi­na HY­VI­NÄ ai­koi­na”).

Jaa­aaa, sit­ten ai­ka­hyp­päys ny­kyi­syy­teen. Mo­nel­la­ko teis­tä on äly­pu­he­lin? Mel­kein kaik­ki kä­det nou­si­vat. En­täs mo­nel­la­ko teis­tä on työ­pu­he­lin? Ai­ka mo­nel­la.

Työ­pu­he­lin on erit­täin hyvä aja­tus, ai­na­kin en­nen kuin sel­lai­nen on. Työ­nan­ta­ja hank­kii pu­he­li­men, ja mak­saa las­kun, help­poa! Edul­lis­ta! Pait­si to­ki­han tie­ten­kin mak­sat pu­he­li­ne­dus­ta ve­rot. Niin ja sen jäl­keen olet työ­a­si­oi­den ta­voi­tet­ta­vis­sa ym­pä­ri vuo­ro­kau­den. Va­paa­päi­vä­nä vas­taat työ­pu­he­luun, il­lal­la työ­päi­vän jäl­keen vas­taat pa­riin työ­säh­kö­pos­tiin.

Al­le­kir­joit­ta­neel­le tuot­taa ai­na­kin on­gel­mia ol­la te­ke­mät­tä työ­a­si­oi­ta va­paa-ai­ka­na. Tun­nol­li­se­na työn­te­ki­jä­nä ha­lu­aa hoi­taa työ­a­si­at mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti pois al­ta, ja vä­hin­tään il­moit­taa, et­tä pa­laan asi­aan, kun olen sor­vin ää­res­sä. Työ­pu­he­lin mah­dol­lis­taa sen, et­tä et pys­ty ir­rot­tau­tu­maan työ­a­si­ois­ta va­paa-ajal­la, et­kä pys­ty la­taa­maan ak­ku­ja, et­tä oli­sit taas pir­te­ä­nä ja in­nol­la töis­sä maa­nan­tai­aa­mul­la. Pa­has­ti jos olet työ­pu­he­li­men kans­sa nai­mi­sis­sa, niin seu­rauk­se­na voi ol­la työ­uu­pu­mus. Jo­ten se niin iha­na työ­nan­ta­jan mak­sa­ma pu­he­lin ei ko­vin iha­na ole­kaan.

Mik­si otin tä­män pu­heek­si? Kos­ka vii­me vuon­na oma ke­sä­lo­ma­pät­kä­ni (elo­kuus­sa) meni työ­pu­he­li­men eh­doil­la. Jo­ten tänä vuon­na tein pää­tök­sen, et­tä työ­pu­he­li­me­ni jää lo­mal­le ai­na sa­maan ai­kaan kuin mi­nä­kin, pu­he­lut kään­ty­vät työ­ka­ve­ril­le, säh­kö­pos­ti-il­moi­tuk­set pois pääl­tä, ei­kä nii­tä lu­e­ta. Kyl­lä kuul­kaas pie­net asi­at aut­ta­vat ren­tou­tu­maan.

Rau­hal­lis­ta ja pu­he­li­me­ton­ta lo­maa jo­kai­sel­le!

Ire­na Ul­vi­nen
Vih­reä fe­mi­nis­ti La­pu­an lai­dal­ta