Ys­tä­vä­ni Si­nik­ka Vuo­lan uu­des­sa ru­no­ko­ko­el­mas­sa Maa­il­man vai­kein kie­li on lai­naus kir­jai­li­ja Hen­ry Mil­le­ril­tä: ”Ei kuka ta­han­sa voi ol­la ys­tä­vä­si.”

Jäin miet­ti­mään tuo­ta Ys­tä­vien kir­jas­ta si­tee­rat­tua lau­set­ta. Goog­la­sin Mil­le­rin te­ok­sen ja luin, et­tä hä­nen ku­vauk­sen­sa ys­tä­väs­tä jat­kuu näin: ”Sen on ol­ta­va joku, joka on yh­tä lä­hel­lä kuin iho­si, joku joka tuo elä­mää­si vä­riä, draa­maa ja mer­ki­tys­tä. Jo­tain rak­kau­den tuol­ta puo­len, mut­ta sil­ti si­säl­tä­en rak­kau­den.”

Minä olen sil­lä ta­val­la on­ne­kas, et­tä olen saa­nut elä­mä­ni ai­ka­na mon­ta hy­vää ys­tä­vää. Van­him­man ys­tä­vän ta­pa­sin jo päi­vä­ko­dis­sa. En muis­ta, kum­pi meis­tä teki aloit­teen, mut­ta ys­tä­vys­tyim­me luon­te­vas­ti. Kä­vim­me sa­maa kou­lua, lä­het­te­lim­me luo­kas­sa lap­pu­ja, ihas­tuim­me sa­moi­hin poi­kiin. Kun muu­tim­me opis­ke­le­maan eri kau­pun­kei­hin, pu­huim­me pit­kiä pu­he­lui­ta. Lo­pul­ta pää­dyim­me sa­maan sta­diin ja jat­koim­me pu­hu­mis­ta.

Täs­sä ko­lum­nis­sa ei rii­tä ti­laa ker­to­maan, mitä kaik­kea olem­me yh­des­sä ko­ke­neet.

Toi­sen van­han ys­tä­vän ta­pa­sin kah­dek­san­vuo­ti­aa­na. Yh­te­nä kau­nii­na ke­sä­päi­vä­nä tuo let­ti­päi­nen tyt­tö sei­soi ove­ni ta­ka­na ja ky­syi, voi­sin­ko leik­kiä hä­nen kans­saan.

Vas­ta­sin myön­tä­väs­ti. Siir­sim­me bar­bit sa­maan hu­vi­ma­jaan ja jär­jes­tim­me niil­le tans­si­ai­set.

Nyt olen tun­te­nut hä­net 22 vuot­ta.

Lap­se­na ys­tä­vys­ty­mi­nen oli mel­ko mut­ka­ton­ta. Nyt, 30-vuo­ti­aa­na, mi­nul­la on enem­män pel­ko­ja ja en­nak­ko­luu­lo­ja kuin to­ka­luok­ka­lai­se­na. En esi­mer­kik­si us­kal­tai­si men­nä soit­ta­maan naa­pu­rin ovi­kel­loa ja ky­syä, voi­sim­me­ko teh­dä jo­tain yh­des­sä. Hän saat­tai­si läi­mäyt­tää oven kiin­ni ne­nä­ni edes­tä – tai el­lei hän, niin hä­nen vai­mon­sa.

Lap­suu­den jäl­keen olen sol­mi­nut ys­tä­vyys­suh­tei­ta lä­hin­nä opis­ke­lu- ja työ­e­lä­mäs­sä. Ke­sä­työ­paik­ka­ni erääs­sä hu­vi­puis­tos­sa osoit­tau­tui ai­koi­naan hy­vin mer­kit­tä­väk­si. Sen li­säk­si, et­tä sain ah­mia päi­vit­täin mie­lin mää­rin hat­ta­raa, sain myös kak­si hy­vää ys­tä­vää. Meil­lä oli pal­jon yh­teis­tä: hai­sim­me kaik­ki kä­ryl­tä ja ra­kas­tim­me vas­ta­pais­tet­tu­ja voh­ve­lei­ta.

Myös yli­o­pis­tos­sa ta­pa­sin sa­man­hen­ki­si­siä ih­mi­siä. Opis­ke­lu­ka­ve­reit­ten kans­sa yri­tet­tiin yh­des­sä ai­kuis­tua, tu­tus­tut­tiin Hel­sin­kiin, hi­hi­tet­tiin lu­en­noil­la, käy­tiin tans­si­mas­sa. Yk­si heis­tä asui kans­sa­ni sa­mas­sa asun­to­las­sa. Kut­suim­me toi­si­am­me teel­le ja kat­soim­me te­le­vi­si­o­ta mi­nun yk­si­ös­sä­ni. Vii­kon­lop­pui­sin kan­noim­me telk­ka­rin hä­nen asun­toon­sa, kun minä läh­din La­pu­al­le poi­ka­ys­tä­vää ta­paa­maan.

Lap­suu­den- ja nuo­ruu­de­nys­tä­vät ovat kor­vaa­mat­to­mia. Ku­ten Mic­ha­el Cun­ning­ham kir­joit­taa ro­maa­nis­saan Tun­nit: ”Eh­kei ole mi­tään mikä voi iki­nä ve­tää ver­to­ja sil­le muis­tol­le et­tä on ol­tu nuo­ria yh­des­sä.”

Mut­ta mi­ten ”is­ke­tään” ys­tä­vä ai­kui­si­äl­lä? Tätä osu­vaa ver­biä käyt­ti eräs lä­hei­nen ih­mi­nen, kun poh­dim­me ai­het­ta. Voin ker­toa, et­tä mi­nut on is­ket­ty ys­tä­väk­si esi­mer­kik­si pyy­tä­mäl­lä sa­mal­le tans­si­tun­nil­le, kut­su­mal­la il­lan­viet­toon, lä­het­tä­mäl­lä Fa­ce­book-vies­tiä.

Yk­si hyvä kei­no on pyy­tää toi­nen kah­vil­le. Mi­kä­li kes­kus­te­lu vir­taa mel­ko vai­vat­to­mas­ti ei­kä hil­jai­suus­kaan tun­nu yli­voi­mai­sel­ta, ys­tä­vyy­del­lä saat­taa ol­la hie­noi­nen mah­dol­li­suus.

Tai­na Lat­va­la