Viikko
Kuukausi
6kk
? Viikon kysymys ?
Lukioikäisenä mietin hartaasti, mitä alkaisin opiskella. Harkitsin hetken teologiaa. Siitä isäni ei innostunut: ”Sinähän osaat laulaa, tanssia, soittaa ja kirjoittaa!”
Esseessään ”Mitä kaikkea sinusta tulee isona?” Kirsi Piha puhuu renessanssi-ihmisestä, jolla on monta intohimon kohdetta. 10 kirjettä ylioppilaalle -nimisessä eri kirjoittajien kokoelmassa Piha viittaa Margaret Lobenstinen kirjaan Renaissance Soul ja muistuttaa, ettei elämässä ole pakko valita vain yhtä vaihtoehtoa.
Ajatus tuntuu huojentavalta. Tämän maallisen vaelluksen aikana olisi nimittäin mukavaa käyttää hyödyksi mahdollisimman moni minussa piilevä potentiaalinmurunen. Välillä tekee mieli luoda nahkansa uudestaan, olla hieman toisenlainen. Tähän renessanssi-sanakin viittaa: uudelleensyntymiseen.
Noin kuukauden sisällä olenkin nyt kokeillut kolmea asiaa, jotka ovat minua kiinnostaneet mutta jotka ovat vaatineet uskallusta.
1. Olen opettanut proosaa ja luovaa kirjoittamista nuorille aikuisille (ja seissyt kokonaisen luokan edessä hengittämättä kertaakaan paperipussiin).
2. Olen laulanut itse sanoittamani tangon 60 henkilölle Pohojalaasten Lupin kirjailijaillassa Helsingissä.
3. Olen paistanut piparkakkuja.
Kaikissa oli omat haasteensa. Opettajan työtä olin edellisen kerran kokeillut noin 20-vuotiaana, kun toimin sijaisena yläaste- ja lukioikäisten kielitunneilla. En ainoastaan ollut erittäin nuori, vaan myös näytin siltä. Tämä ei jäänyt oppilailta huomaamatta. ”Ootsä kolmetoista”, joku huikkasi kun astuin luokkaan.
Tällä kertaa kukaan ei sanonut niin. Kymmenen vuotta on kai tuonut mukanaan ripauksen auktoriteettia – tai ainakin pari uskottavaa silmäryppyä.
Yleisölle laulaminen oli myös jännittävää. Ellei karaokea lasketa, lauloin edellisen kerran julkisesti kymmenenvuotiaana pohjalaisissa häissä: jännitys jäyti koko kropassa, pulssi oli pirtsakka kuin liikuntatunnin jälkeen. Mukanani oli kasetille nauhoitettu taustamusiikki, joka napsautettiin soimaan stereoista. Mutta joka kerta kun aloin laulaa, kenkäni osui vahingossa stop-nappiin, ja musiikki lakkasi. Tätä jatkui jonkin aikaa. Lopulta joku ymmärsi siirtää minut kauemmksi stereoista.
Nyt, vuosia myöhemmin, syke oli taas korkealla. Ihmisten edessä laulaessa paljastaa jollakin tavalla sielunsa, vähän kuin kirjoittaessakin. Ääni on auki, ja niin myös sydän. Mutta ystävälliset kasvot yleisössä auttoivat. Ja tietysti aplodit.
Piparit olivat mieheni idea. Niistä en saanut taputuksia, mutta kylläkin 34 tykkäystä Facebookissa. Tunnustettakoon, että taikina hankittiin pakastealtaasta. Autossa tajusimme, ettei meillä ollut piparkakkumuotteja. Kun sain vihdoin ostettua muotit lähikaupasta, huomasimme kotona, ettei meillä ollut kaulinta.
Ei auttanut kuin turvautua käsivoimiin ja mukiin, jolla painelimme taikinan littanaksi. Äitiä ehti tulla ikävä pari kertaa. Tuloksena oli hieman haparoivia herkkuja: eukon käsi oli tynkä, ukon jalka näytti oudon paisuneelta. Mutta kaksi repaleista sydäntä olivat tiukasti kiinni toisissaan.
Jo sen kuvan vuoksi kannatti syntyä uudelleen.
Taina Latvala
? Viikon kysymys ?
? Viikon kysymys ?