Ala- ja ylä­kou­lu­ai­koi­na ai­kuis­ten kans­sa ju­tel­les­sa tun­tui vä­lil­lä, et­tä heil­lä on täy­sin vää­ris­ty­nyt kuva sii­tä, kuin­ka ih­mi­set toi­mi­vat, käyt­täy­ty­vät ja re­a­goi­vat ja mi­ten toi­sia kan­nat­taa koh­del­la. Hei­dän neu­von­sa ei­vät pä­te­neet yh­tään ka­ve­ri- ja kiu­saa­mi­sa­si­oi­hin ja ne oli­vat suo­raan jos­tain ide­a­maa­il­mas­ta, jos­sa ih­mi­set toi­mi­vat en­nus­tet­ta­vas­ti ja hei­dän käyt­täy­ty­mi­seen­sä pä­ti­vät jon­kin­lai­set sään­nöt. ”Ei opet­ta­jal­le voi tuol­lai­sis­ta ja tuol­lai­sis­ta asi­ois­ta ker­toa, ei­vät ka­ve­rit noin ajat­te­le tai toi­mi, jos teen näin tai näin. Ei maa­il­ma noin toi­mi.”

Huo­ma­sin nyt it­se an­ta­va­ni juu­ri näi­tä kou­lu­maa­il­maan so­pi­mat­to­mia neu­vo­ja ju­tel­les­sa­ni kou­lu- ja kiu­saa­mi­sa­si­ois­ta kah­den pe­rus­kou­lu­lai­sen kans­sa. Hen­ki siel­lä tun­tui nyt täy­sin bru­taa­lil­ta ja epä­oi­keu­den­mu­kai­sel­ta. Jo näin no­pe­as­ti oli koko ikä­luok­ka ym­pä­ril­lä­ni kyp­sy­nyt lu­ki­oai­ka­na, ja var­mas­ti minä it­se­kin sii­nä mu­ka­na. En enää muis­ta­nut, mil­lais­ta oli ol­la ylä­as­teel­la.

Hen­ki tun­tui ole­van se, et­tä pe­rus­kou­lus­sa ja var­sin­kaan ylä­as­teel­la ei­vät usein­kaan päde ta­val­li­set käyt­täy­ty­mis­sään­nöt. Kiu­saa­mi­nen ja mui­den nok­ki­mi­nen voi ol­la täy­sin mie­li­val­tais­ta riip­pu­mat­ta uh­rin luon­tees­ta tai käyt­täy­ty­mi­ses­tä mui­ta koh­taan. Töy­ke­ät ja epäys­tä­väl­li­set ih­mi­set saa­vat kyl­lä yleen­sä heti palk­kan­sa, ei­kä ta­hal­laan är­syt­tä­vis­tä hen­ki­löis­tä pi­de­tä, mut­ta lii­an usein mui­ta koh­taan rei­lut ja ta­sa­puo­li­set jou­tu­vat kiu­sa­tuik­si.

Ylä­as­te on mui­ta alis­ta­vien ih­mis­ten kul­ta-ai­kaa. Siel­lä kiu­saa­jat ja toi­sia vä­hät­te­le­vät voi­vat ol­la vie­lä suo­sit­tu­ja ja pi­det­ty­jä. Kun ylä­as­te lop­puu, he vä­hi­tel­len joko kyp­sy­vät tai tu­le­vat löy­tä­mään paik­kan­sa syr­jit­tyi­nä ja väl­tet­tyi­nä ih­mi­si­nä.

Kuin­ka sit­ten pe­rus­kou­lu ja ylä­as­te pi­täi­si sit­ku­tel­la, jot­ta ei tu­li­si syr­ji­tyk­si mut­ta ei louk­kai­si ke­tään? Oma­na it­se­nä ole­mi­nen ja ys­tä­väl­li­syys pal­ki­taan. Oman ar­von­sa ko­hot­ta­mi­nen ja kei­no­te­koi­nen yh­tei­söl­li­syy­den luo­mi­nen pu­hu­mal­la pa­haa toi­sis­ta se­län ta­ka­na on hou­kut­te­le­vaa, mut­ta tun­tuu jäl­keen päin pa­hal­ta juo­ru­a­jas­ta it­ses­tään­kin. Se on kuin po­pu­lis­mi po­li­tii­kas­sa: hal­paa het­kel­lis­tä suo­si­on ka­las­te­lua, joka kos­tau­tuu myö­hem­min.

Pe­rus­kou­lu­lai­sil­le ja ylä­as­te­lai­sil­le ha­lu­an toi­vot­taa yh­den vies­tin: ai­nai­nen kil­pai­lu ja it­sen­sä hä­päi­syn pel­ko tu­lee lop­pu­maan! Ylä­as­teen kun jak­saa sin­ni­tel­lä, niin lu­ki­os­sa ja am­mat­ti­kou­lus­sa al­kaa pik­ku­hil­jaa hel­pot­taa. Elä­mä ei ole jat­ku­vaa tark­kai­lua ja ka­ve­ri­hie­rar­ki­as­sa pon­nis­te­lua.

Ju­ha­ni Sep­pä-Las­si­la