Maa­il­mas­sa on pal­jon ta­ri­noi­ta jot­ka jää­vät kuu­le­mat­ta, nii­tä ei ker­ro­ta, nii­tä ei pyy­de­tä tai nii­tä ei kuun­nel­la sil­loin kun nii­tä ker­ro­taan.

Jo­kai­sel­la su­vul­la on omat ker­to­muk­sen­sa, kai­kil­la pa­reil­la rak­kaus­ta­ri­nan­sa. It­se olin lii­an nuo­ri ja ym­mär­tä­mä­tön ky­sy­äk­se­ni kum­man­kaan puo­len iso­van­hem­mil­ta­ni kuin­ka he ai­ka­naan ta­pa­si­vat, ra­kas­tui­vat ja yh­teen pää­tyi­vät. Mut­ta ha­lu­ai­sin ja­kaa teil­le kuin­ka omien van­hem­pie­ni ta­ri­na al­koi.

Äi­ti­ni oli nuo­re­na mei­je­ris­ti ja töis­sä Teu­van mei­je­ris­sä. Vuon­na 1970 syys­kuus­sa isä­ni ryh­tyi aja­maan mai­to­au­toa Teu­van, Kau­ha­jo­en ja Hel­sin­gin vä­lil­lä ja tuol­loin he en­sim­mäi­sen ker­ran ta­pa­si­vat.

Äi­dil­lä ys­tä­vi­neen oli ta­pa­na ha­kea jo­kai­nen aa­mu tuo­reet her­kul­li­set mun­kit lei­po­mos­ta - näi­tä isäl­le­ni­kin kah­vin kera tar­joil­tiin. Isä­ni, jota tuol­loin jo vai­va­si poh­ju­kais­suo­li­haa­va ei sil­ti näis­tä munk­ki­kah­veis­ta kos­kaan kiel­täy­ty­nyt - seu­ra il­mei­ses­ti oli ma­ha­haa­van oi­rei­ta su­loi­sem­pi.

No äi­ti­ni­pä ys­tä­vän­sä kera päät­ti läh­teä tä­män ys­tä­vän tä­din luok­se Hel­sin­kiin mar­ras­kuun alus­sa ja kyy­tiä ky­syi­vät täl­tä mu­ka­val­ta hil­jai­sel­ta mie­hel­tä jol­le asia tie­ten­kin sopi. Va­li­tet­ta­vas­ti vain tämä ky­sei­nen ys­tä­vä sai­ras­tui, kurk­ku ki­pey­tyi ja fluns­sa is­ki, mut­ta äi­ti­ni reip­paa­na päät­ti kui­ten­kin läh­teä mat­kaan - kyy­ti kun oli jo han­kit­tu­na ja pit­kä kol­men päi­vän va­paa odot­ti.

Tyt­tä­rel­le ker­rot­tu ta­ri­na ei tark­ko­ja yk­si­tyis­koh­tia si­säl­tä­nyt (krö­höm höm), mut­ta mat­kan var­rel­la muut­tui mää­rän­pää ja Hel­sin­gin si­jaan tie vei­kin Mänt­sä­lään, isä­ni syn­ty­mä­ko­tiin jos­sa va­paat vie­tet­tiin.

Mänt­sä­läs­sä jut­tu il­mei­ses­ti luis­ti, kes­ke­nään viih­dyt­tiin ja sa­man reis­sun ko­ti­mat­kal­la isä­ni kosi äi­ti­ä­ni jo Ja­las­jär­ven koh­dal­la. Äi­ti­ni sii­hen sa­noi, ”Et­tä jos kuu­kau­den vie­lä odot­tai­si”, ja niin kih­lat vaih­det­tiin 1.12.1970.

Ku­ten äi­ti­ni asi­an il­mai­si: Oma tu­lee vaik­ka uu­nin pääl­le.

Tä­hän vie­lä täy­tyy ker­toa, et­tä vaik­ka he me­ni­vät nai­mi­siin jo 1971 hei­nä­kuus­sa - al­le vuo­si ta­paa­mi­ses­ta - al­koi­vat van­hem­pa­ni odot­ta­maan esi­kois­taan vas­ta 1974, mut­ta se on toi­nen ta­ri­na se.

Jos ei ole vie­lä oman su­ku­puu­si ker­to­muk­set sel­vil­lä, mene, kysy ja kuun­te­le. Jos et ole omaa­si ker­to­nut, ker­ro lap­sil­le­si jos heil­lä on kiin­nos­tus­ta. Jos­kus nämä ta­ri­nat ovat ta­val­li­sia, toi­si­naan kiin­nos­ta­vam­pia kuin par­hain rak­kaus­ro­maa­ni. Mut­ta ne täy­tyy kuul­la sil­loin, kun on vie­lä joku nii­tä ker­to­maan.

Ta­ri­na­ri­kas­ta syys­kuu­ta!

Ire­na Ul­vi­nen
Vih­reä fe­mi­nis­ti
La­pu­an lai­dal­ta