En­si lau­an­tain ja sun­nun­tain vä­li­se­nä yö­nä on taas se het­ki, jol­loin kel­lon vii­sa­rit pi­tää siir­tää ke­sä­ai­kaan. Yk­si tun­ti ka­to­aa sa­la­ka­va­las­ti nuk­ku­es­sa ja py­hä­aa­muun he­rä­tään, myö­häs­sä.

Nor­maa­li­ai­ka päät­tyy ja jou­dum­me luo­pu­maan seit­se­män kuu­kau­den ajak­si yh­des­tä tun­nis­ta. Se ei mo­nel­le ole ihan help­poa. Ih­mi­sen si­säi­nen kel­lo ti­kit­tää. Sil­le ei ole sama, siir­re­tään­kö ul­kois­ta kel­loa tun­ti sin­ne tai tän­ne.

Ke­sä­a­jas­ta on enem­män hait­taa kuin hyö­tyä. Ih­mi­sen si­säi­nen kel­lo me­nee hel­pos­ti epä­vi­ree­seen. Sen vii­sa­rei­ta ei kään­ne­tä sa­maan ta­paan kuin kel­lo­jen ai­kaa siir­re­tään. Keho huu­taa ar­moa ja on epä­vi­rees­sä pit­kän ai­kaa.

Ajan vaih­tu­mi­nen on erään­lai­nen ih­mis­koe. Ruot­sa­lais­tut­ki­muk­ses­sa on jopa ha­vait­tu sy­dä­men ja ve­ri­suon­ten ra­sit­tu­mi­nen ke­sä­a­jan myö­tä. Sen seu­rauk­se­na sy­dän­koh­tauk­sia on ke­sä­ai­kaan siir­ty­mi­sen jäl­keen enem­män kuin ta­val­li­ses­ti. Tätä kaik­kea ei se­li­tä se, et­tä ke­sä­ai­ka on tar­peel­li­nen ener­gi­an­sääs­tö­toi­men­pi­de.

Mel­koi­nen mää­rä mi­nuut­te­ja ja pään­vai­vaa ai­heut­taa ajan muut­ta­mi­nen eri kel­loi­hin. Mi­ten pal­jon eri­lai­sia ajan­näyt­tä­jiä tar­vit­sem­me­kaan ym­pä­ril­lem­me au­ton, hä­mä­rä­kyt­ki­men, mik­ron ja dvd-soit­ti­men kel­lois­ta ran­ne­kel­loon. Sil­ti joku niis­tä­kin jää käy­mään nor­maa­li­ai­kaa. En­tä, mi­ten vään­ne­tään au­rin­ko­kel­lo ke­sä­ai­kaan?

Ai­ka on van­hin­ta mut­ta se on myös ra­haa. Luon­to elää ajan mu­kaan mut­ta ih­mi­nen on kek­si­nyt val­jas­taa ajan käyt­töön­sä. Luon­nol­li­sen ajan­ku­lun vii­sa­rei­ta, au­rin­gon kul­kua tai­vaal­la ja täh­tien liik­kei­tä yöl­lä, ei sen­tään voi sää­tää. Eläi­met ja pie­net lap­set elä­vät luon­non­va­lon oh­jai­le­mi­na mut­ta ajan avul­la me kui­ten­kin joka het­ki synk­ro­noim­me it­sem­me yh­teis­kun­taan. Sik­si sää­däm­me jopa kel­lo­nai­kaa kak­si ker­taa vuo­des­sa tun­nil­la eteen- ja taak­se­päin.

Minä oli­sin heti val­mis luo­pu­maan kek­si­tys­tä ke­sä­a­jas­ta. Us­koi­sin THL:n tut­ki­musp­ro­fes­so­ri Timo Par­tas­ta, jon­ka mu­kaan uni­lääk­kei­tä pa­rem­pi re­sep­ti on ke­sä­a­jas­ta luo­pu­mi­nen. Par­ta­nen on on pe­reh­ty­nyt ke­sä­ai­kaan siir­ty­mi­sen vai­ku­tuk­siin ter­vey­den kan­nal­ta. Hän sa­noo, et­tä mo­nien yö­u­net häi­riin­ty­vät täs­tä syys­tä jopa kuu­kau­sik­si. Il­lal­la on vai­kea nu­kah­taa ja aa­mul­la ei jak­sai­si he­rä­tä. Olen sa­maa miel­tä.

Ke­sä­a­jas­sa kaik­ki on luon­no­ton­ta. Nor­maa­li­ai­ka, jota joku ai­na ereh­tyy sa­no­maan tal­vi­a­jak­si, mää­räy­tyy au­rin­gon mu­kaan. Ke­sä­ai­ka on sii­hen teh­ty poik­keus. Hy­vää sii­nä on ai­no­as­taan muis­ti­sään­tö, et­tä kel­lon vii­sa­rei­ta siir­re­tään KE­SÄÄ koh­ti niin ke­vääl­lä kuin syk­syl­lä­kin. Näin me teem­me (mel­kein mu­ki­se­mat­ta) ja so­peu­dum­me. Ai­ka ta­saa muu­tok­sen ai­na­kin syk­syyn men­nes­sä, kun­nes taas vään­ne­tään vii­sa­rei­ta ja pa­la­taan nor­maa­li­ai­kaan.

Vaik­ka odo­tan edes­sä ole­vaa ke­sää, niin odo­tan jo nyt nor­maa­li­ai­kaa ta­kai­sin, et­tä saam­me taas ta­kai­sin käyt­töön en­si vii­kon­lop­pu­na poi­so­tet­ta­van tun­nin.

Min­na Vai­ni­on­pää