Omas­sa mus­ta­val­koi­ses­sa kup­las­sa­ni olen ja­ka­nut ih­mi­set kah­teen ka­te­go­ri­aan. On suur­piir­tei­siä in­nos­tu­jia sekä tun­nol­li­sia puur­ta­jia. Suur­piir­tei­set me­ne­vät usein ai­dan yli ma­ta­lim­mas­ta koh­das­ta jat­ka­en seu­raa­val­le ai­dal­le, kom­pu­roi­den joka ai­taan. Hei­tä kiin­nos­taa ai­na it­se peli enem­män, kuin sään­nöt, mil­lä pe­liä pe­la­taan.

Tun­nol­li­set opet­te­le­vat sään­nöt, jo­kais­ta py­kä­lää myö­den, en­nen as­tu­mis­taan ken­täl­le, voi­dak­seen ve­do­ta nii­hin joka kään­tees­sä. Ris­kien ot­ta­mi­nen on suur­piir­teis­ten laji. Nii­den hal­lin­ta taas kuu­luu tun­nol­li­sil­le. Sa­no­mat­ta­kin on sel­vää et­tä mo­lem­pia tar­vi­taan. Näin py­syy yl­lä kau­hun ta­sa­pai­no.

Elä­män juok­sus­sa suur­piir­tei­set elä­vät täy­sil­lä ja nau­tin­non eh­doil­la, miet­ti­mät­tä seu­raa­muk­sia. Al­ko­ho­lin ja ma­sen­nus­lääk­kei­den voi­mal­la ve­de­tään show lop­puun as­ti ja kuol­laan pois vel­ka­vuo­ren kera. Tun­nol­lis­ten ra­ta­kier­ros on muu­ten sama, mut­ta kaik­ki haus­ka jää ko­ke­mat­ta ja jäl­ki­pol­vil­le on tar­jol­la muu­ta­kin kuin vel­kaa.

Rak­kau­se­lä­mäs­sä­kin on ero­ja. Tun­nol­li­set yleen­sä py­sy­vät pa­ri­suh­teis­sa pi­dem­pään, kos­ka hei­tä on help­po hal­li­ta tai he hal­lit­se­vat. Suur­piir­tei­set taas vaih­ta­vat pa­ria jat­ku­vas­ti, elä­en kuin pel­los­sa, kun­nes löy­tä­vät jon­kun alu­e­jous­ta­van kump­pa­nin, joka ei jak­sa enää ni­pot­taa joka asi­as­ta.

Minä olen suur­piir­tei­nen. Työs­ken­te­len viih­de­a­lal­la, jon­ka suur­piir­tei­sel­lä mo­ni­toi­mi­ma­tol­la kont­taa­vat ovat noin 80 pro­sent­ti­ses­ti, joko juop­po­ja, ma­sen­tu­nei­ta tai muu­ten vaan se­kai­sin. Mut­ta, he ovat haus­ko­ja ja heil­lä on aja­tus. Meil­lä sään­nöt ja sel­kä­ran­ka ovat hy­vää puu­ta, ja nii­tä voi­daan tai­vut­taa, et­tä pääs­tään ha­lut­tuun lop­pu­tu­lok­seen. Hom­mat teh­dään, mut­ta hyvä mei­nin­ki on usein tär­ke­äm­pää. Olen ol­lut mo­nes­ti vaih­ta­mas­sa alaa, vain to­de­tak­se­ni sen to­si­a­si­an, et­tä en kos­kaan tule pär­jää­mään tun­nol­lis­ten jou­kos­sa.

Pa­hin­ta, mitä mi­nul­le voi­si ta­pah­tua, oli­si, et­tä he­räi­sin joku aa­mu jon­kun vi­ras­ton vir­ka­mie­he­nä. Edes­sä­ni siis­ti pino sään­tö­jä, pää­luot­ta­mus­mie­hen käyn­ti­kort­ti ja tie­to­ko­neen näy­töl­lä exel-tau­luk­ko näyt­tä­mäs­sä, mitä pi­tää teh­dä.

Rin­ta­pe­ril­li­sis­tä­ni tyt­tä­re­ni ku­luu sa­maan ryh­mään kans­sa­ni. Poi­ka­ni on tun­nol­li­nen puur­ta­ja. Ker­ron esi­mer­kin. Tyt­tä­re­ni har­joit­te­li a-kir­jain­ta vih­koon ja huo­mau­tin hä­nel­le, et­tä kir­jai­men pi­täi­si mah­tua vii­vo­jen vä­liin.

– Aa se on sii­tä huo­li­mat­ta, hän vas­ta­si.

Poi­ka­ni taa­sen yrit­ti sa­maa har­joi­tus­ta vuo­sia myö­hem­min, ja it­ki, kun ei saa­nut kir­jain­ta mah­tu­maan vii­vo­jen vä­liin.

Avo­vai­mo­ni on… no, jää­köön sa­no­mat­ta, kos­ka hä­nen alu­e­jous­ta­vuu­ten­sa on ko­e­tuk­sel­la muu­ten­kin.

Paap­pa