Pari vuot­ta La­pu­al­le muut­to­ni jäl­keen – 35 vuot­ta sit­ten – hai­kai­lin mu­kaan pää­tök­sen­te­koon. Olin jo tei­ni­nä ol­lut maa­il­man­pa­ran­ta­ja, ja ylei­sö­ti­lai­suuk­sis­sa La­pu­al­la ja pai­kal­lis­leh­des­sä olin lau­ko­nut sen ver­ran mie­li­pi­tei­tä­ni, et­tä huu­too­ni vas­tat­tiin.

In­to­ni vain kas­voi, kun kuu­lin sel­lai­sia heit­to­ja kuin ”Tyt­tö, älä sä hau­ku mei­rän kir­jas­toa” (ih­me­tel­les­sä­ni sil­lois­ten kir­jas­to-olo­jen ku­ri­mus­ta erääs­sä vaa­li­ti­lai­suu­des­sa). Löy­sin vä­hi­tel­len sa­moin ajat­te­le­via ys­tä­viä, jot­ka joh­dat­ti­vat so­si­a­li­de­mok­raat­tei­hin. Va­sem­mis­to­lai­sen maa­il­man­ku­van omaa­va­na ja äi­ti­ni ja­lan­jäl­jis­sä läh­din mu­kaan toi­min­taan. Kuu­den vuo­den van­ha­na la­pu­a­lai­se­na olin­kin val­tuus­tos­sa ja kau­pun­gin­hal­li­tuk­ses­sa, kii­tos ää­nes­tä­jie­ni ja puo­lu­e­to­ve­rei­de­ni. Al­koi kah­dek­san vuo­den vä­lil­lä kie­mu­rai­nen­kin mat­ka, jon­ka po­lut joh­dat­ta­vat tä­hän päi­vään.

Kun­ta­po­lii­ti­kon ura­ni al­ku­ai­koi­na ve­te­raa­ni­po­lii­ti­kot ”huu­rat­ti­vat” mi­nua lii­as­ta in­toi­lus­ta. Läh­din usein ko­kouk­ses­ta it­ku kur­kus­sa. Olin kat­ke­ra, kun­nes opin kuun­te­le­maan tois­ten kan­na­not­to­ja. Huo­ma­sin, et­tä saan ar­vos­tus­ta omil­le nä­ke­myk­sil­le­ni, kun osoi­tin kun­ni­oi­tus­ta kans­sa­päät­tä­jil­le. Usein unoh­din al­ku­ai­koi­na var­mas­ti myös sen, et­tä val­ta­ni täs­sä ku­vi­os­sa on edus­tuk­sel­lis­ta ja et­tei de­mok­ra­ti­aa au­ta ru­ve­ta oi­ko­maan.

La­pu­al­la olen asu­nut pi­sim­pään elä­mäs­sä­ni. Tääl­lä olen teh­nyt työ­u­ra­ni, ja tääl­lä lap­se­ni ovat kas­va­neet tur­val­li­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä. Tääl­lä olen ol­lut vuo­sia mu­ka­na yh­teis­kun­nal­li­ses­sa pää­tök­sen­te­os­sa, jos­ta olen kii­tol­li­nen.

Pi­dän vel­vol­li­suu­te­na­ni ol­la eh­dok­kaa­na tu­le­vis­sa kun­ta­vaa­leis­sa. Vaa­li­jär­jes­tel­mäm­me­hän voi taa­ta jon­kun muun lä­pi­me­non, vaik­ken it­se val­tuus­toon yl­täi­si­kään. On ai­ka ol­lut kuin­ka vai­kea ta­han­sa, val­tuus­to­sa­li on täy­ten­sä saa­nut. Etu­kä­teen me eh­dok­kaat em­me tie­dä, mitä kaik­kea jou­dum­me poh­ti­maan luot­ta­mu­sa­se­mas­sa. Sen on meil­le ko­ro­na­kin opet­ta­nut. Muu­ta ei voi lu­va­ta kuin asi­oi­hin pa­neu­tu­mis­ta ja re­hel­li­syyt­tä.

Olen saa­nut ol­la vii­mei­set kol­me ja puo­li vuot­ta si­vis­tys­lau­ta­kun­nas­sa. Sii­nä olen nyt ol­lut se yk­si van­hois­ta. Ko­kouk­sis­sa is­tun las­te­ni ikäis­ten kans­sa­päät­tä­jien ja en­tis­ten op­pi­lai­de­ni kans­sa. Vir­ka­hen­ki­löt­kin nuor­tu­vat koko ajan. Asi­at ei­vät edel­leen­kään ai­na hoi­du ha­lu­a­mal­la­ni ta­val­la, mut­ta olen oi­val­ta­nut, kuin­ka yh­des­sä hy­vin har­kit­tu komp­ro­mis­si on yleen­sä pa­ras rat­kai­su ei­kä sii­hen pääs­tä häi­käi­le­mät­tö­myy­del­lä. Näin de­mok­ra­tia toi­mii.

Joh­tu­nee­ko mui­den nuo­ruu­des­ta vai ikä­ni tuo­mas­ta suh­teel­li­suu­den­ta­jus­ta­ni, tämä on ol­lut pa­ras luot­ta­mus­hen­ki­lö­kau­te­ni. Olen edel­leen­kin maa­il­man­pa­ran­ta­ja, joka yrit­tää kor­ja­ta epä­koh­tia. Tasa-ar­vo ja oi­keu­den­mu­kai­suus ovat vie­lä­kin tär­keim­mät oh­je­nuo­ra­ni niin elä­mäs­sä kuin po­li­tii­kas­sa­kin.

Ei­no Lei­non sa­noin: ”Ei paha ole ken­kään ih­mi­nen, vaan toi­nen on hei­kom­pi tois­ta. Pal­jon hy­vää on rin­nas­sa jo­kai­sen, vaikk’ ei ai­na esil­le lois­ta. // Kas, hymy jo puo­li on hy­vet­tä ja it­keä ei voi il­keä; miss’ ih­mi­set tun­te­vat tun­te­hin, / siel­lä lä­hell’ on Ju­ma­la­kin.”

Rit­va-Lee­na ”Rit­vis” Heik­ki­nen
kun­ta­vaa­lieh­do­kas (sd)
La­pua