Kun olin lap­si, mi­nul­la oli ta­pa­na lau­sua kak­si tiet­tyä il­ta­ru­kous­ta äi­din ja isän kans­sa. Toi­ses­sa niis­tä lu­et­te­lin kaik­ki lä­hei­se­ni, joil­le pyy­sin siu­naus­ta. It­se kek­si­mäs­sä­ni ru­kouk­ses­sa oli kai­ken kat­ta­va lo­pe­tus: ”Siu­naa kaik­kia maa­il­man ih­mi­siä ja eläi­miä. Aa­men.”

Ker­ran lau­suin tuon ru­kouk­sen iso­sis­kol­le­ni. Hän kuun­te­li ru­kouk­sen lop­puun ja ky­syi hy­myil­len:

”Ek­sä it­ti­äs siu­naa ol­len­kaan?”

Mi­nua nau­rat­ti ja häm­mäs­tyt­ti yh­tä ai­kaa. En ol­lut tul­lut ai­em­min aja­tel­leek­si koko asi­aa.

Nyt, jou­lun ja uu­den vuo­den lä­hes­ty­es­sä, mie­lee­ni pa­laa tuo lap­sen ru­kous: siu­naa kaik­kia.

Minä toi­von ter­veyt­tä, on­nea ja rak­kaut­ta niin it­sel­le­ni, lä­hei­sil­le­ni, ys­tä­vil­le­ni kuin kai­kil­le pla­neet­tam­me asuk­kail­le.

Toi­von siu­naus­ta niil­le, jot­ka te­ke­vät elä­mäs­tä­ni elä­mi­sen ar­vois­ta, niil­le, joi­den kans­sa saan juo­da ku­pin tee­tä, nau­raa has­suil­le ju­tuil­le, käy­dä elo­ku­vis­sa ja te­at­te­ris­sa, sa­moil­la kir­ja­kau­pois­sa, pu­hua mur­heis­ta­ni ja ilois­ta­ni, ker­toa heil­le mil­lais­ta on ol­la täl­lai­nen Tai­na, ja kuul­la mil­lais­ta on ol­la he.

Toi­von siu­naus­ta myös niil­le, jot­ka elä­mä on heit­tä­nyt kau­em­mak­si mi­nus­ta, niil­le joi­den kans­sa olen ol­lut eri miel­tä, niil­le joi­ta en ole täy­sin ym­mär­tä­nyt, niil­le jot­ka ovat jät­tä­neet mi­nuun jäl­ken­sä kuin ta­tuo­in­nin sy­dä­meen. Jos­kus he opet­ti­vat mi­nul­le jo­ta­kin tär­ke­ää.

Minä toi­von, et­tä us­kal­tai­sin ol­la avoi­mem­pi ih­mis­ten kans­sa, et­tä osai­sin näyt­tää pa­rem­min omat tun­tee­ni ja piir­tää tar­kem­min omat ra­ja­ni. Toi­von, et­tä us­kal­tai­sin sa­noa ää­neen, mitä oi­ke­as­ti tun­nen.

Toi­von voi­maa ja roh­keut­ta kul­kea koh­ti nii­tä asi­oi­ta, jois­ta olen jo pit­kään haa­veil­lut ja joi­ta tie­dän tar­vit­se­va­ni.

Toi­von elä­mää­ni li­sää lau­lua ja mu­siik­kia. Toi­von, et­tä sai­sin men­tyä uu­des­taan lau­lu­tun­neil­le ja kir­joi­tet­tua myös uu­sia omia kap­pa­lei­ta.

Toi­von, et­tä voi­sin mat­kus­taa ul­ko­mail­le iha­niin kau­pun­kei­hin ku­ten Ve­ro­naan tai Fi­ren­zeen ja syö­dä jää­te­löä au­rin­koi­sil­la te­ras­seil­la.

Toi­von, et­tä op­pi­sin tu­le­va­na vuon­na ita­li­an kie­len ver­bien eri ai­ka­muo­dot. Ny­ky­het­ki on tär­keä, mut­ta fu­tuu­ri­a­kin tar­vi­taan.

Minä toi­von, et­tä lah­jak­si saa­ma­ni or­ki­dea kuk­ki­si myös tu­le­va­na vuon­na. Toi­von, et­tä osai­sin an­taa sil­le so­pi­van mää­rän vet­tä ja va­loa.

Toi­von, et­tä En­sit­ref­fit alt­ta­ril­la -oh­jel­ma ei kos­kaan lop­pui­si. Il­tai­sin tai öi­sin ma­kaan usein joo­ga­ma­tol­la ja kat­son jak­so­ja hymy huu­lil­la. (Täl­lä het­kel­lä mi­nul­la on me­neil­lään Aust­ra­li­an tuo­tan­to­kau­si. Suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti).

Minä toi­von, et­tä muis­tai­sin ol­la kii­tol­li­nen kai­kes­ta hy­väs­tä, mitä olen saa­nut osak­se­ni: rak­kais­ta ih­mi­sis­tä, ko­dis­ta ja kir­jois­ta, mie­li­ku­vi­tuk­ses­ta ja kir­joit­ta­mi­sen lah­jas­ta. Toi­von, et­tä tu­le­va­na vuon­na saan val­miik­si erään vaa­ti­van teks­tin, jos­ta on toi­vot­ta­vas­ti iloa mo­nel­le ih­mi­sel­le.

Tä­män kir­joi­tuk­sen voi­si oi­ke­as­taan päät­tää lap­suu­te­ni ru­kouk­seen, jon­ka lop­pua hiu­kan muok­ka­sin ala-as­tei­käi­se­nä, iso­sis­ko­ni an­ta­man pa­laut­teen in­noit­ta­ma­na:

”Siu­naa kaik­kia maa­il­man ih­mi­siä ja eläi­miä ja it­se­ä­ni. Aa­men.”

Tai­na Lat­va­la
Kir­jai­li­ja

Lat­va­lan teks­ti il­mes­tyi La­pu­an Sa­no­mis­sa 20.12. Sa­mas­sa leh­des­sä myös muut la­pu­a­lai­set kir­joit­ti­vat toi­veis­taan.