Minä olen juu­ri täy­del­li­sen ikäi­nen. Kun olin kah­dek­san­tois­ta vuo­ti­as, oli kaks­vii­to­set ikä­lop­pu­ja ja kuu­si­tois­ta vuo­ti­aat ka­ka­roi­ta. Kun täy­tin kol­me­kym­men­tä, näyt­ti yli ne­li­kymp­pi­set van­huk­sil­ta ja kak­si­kymp­pi­set tei­neil­tä. Nyt kun pik­ku­hil­jaa täs­sä kiih­dy­tän koh­ti viit­tä­kymp­piä, niin van­huus­ra­ja on men­nyt seit­se­män­kym­pin taak­se ja nuo­ri­so on al­le kol­mi­kymp­pis­tä. Jo­ten­kin sitä it­se on ai­na ol­lut juu­ri sii­nä oi­ke­as­sa iäs­sä.

Jos­kus sitä ei oi­kein ym­mär­rä, kuin­ka van­ha oi­kein on­kaan, vaik­ka on­kin juu­ri so­pi­van van­ha. Täs­sä päi­vä­nä erää­nä luin jos­tain ar­tik­ke­lis­ta, kun 41-vuo­ti­as oli teh­nyt jo­tain (jota nyt en muis­ta), ja poh­din vain, et­tä oli­pa van­ha. Kun­nes huo­ma­sin, et­tä al­le­kir­joit­ta­nut­ta nuo­rem­pi kui­ten­kin.

En kui­ten­kaan enää ku­vit­te­le ole­va­ni tei­ni-ikäi­nen. Se oli rank­kaa ai­kaa. Ja sa­mal­la elä­män pa­ras­ta ai­kaa, kun kaik­ki on vie­lä edes­sä ei­kä vie­lä vas­tuut pa­hem­min pai­na­neet. Kai­kes­ta ki­vas­ta on nyt kui­ten­kin jo kak­si­kym­men­tä, kor­jaan, kol­me­kym­men­tä vuot­ta. Ei ole on­nek­si tar­vet­ta uut­ta tei­ni-ikää vie­lä elää. Eh­kä se tu­lee sit­ten vii­den­kym­pin­vil­li­tyk­se­nä. Eli ihan koh­ta.

Tei­ni-ikäi­se­nä läh­te­mi­nen jon­ne­kin on pal­jon spon­taa­nim­paa. Ei tar­vin­nut tar­kis­taa, et­tä mi­täs ka­len­te­ris­sa lu­ki­kaan ja, so­vi­taan­ko ta­paa­mi­nen kuu­kau­den pää­hän. Sil­loin piti vain ve­tää rot­si nis­kaan ja baa­nal­le.

Toi­saal­ta tei­ni-iäs­sä ei kyl­lä spon­taa­nis­ti läh­det­ty ra­vin­to­laan il­lal­li­sel­le, kos­ka sil­loin piti tar­kis­taa kuk­ka­ros­ta, löy­tyy­kö mark­ko­ja (nuo­ri­sol­le tie­dok­si, et­tä en­nen eu­ro­ja käy­tet­tiin mark­ko­ja mak­su­vä­li­nei­nä, sitä en­nen ora­van­nah­ko­ja).

Oli nuo­ruu­des­sa hy­vi­ä­kin puo­lia. Aa­mul­la (tai päi­väl­lä, sil­loin uni mait­toi jos­kus pi­dem­pään), kun he­rä­si, ei tar­vin­nut ve­ny­tel­lä saa­dak­seen ko­neen käyn­tiin. Ei ko­lot­ta­nut, ei ol­lut pai­kat ju­mis­sa, ei­kä vä­syt­tä­nyt, pait­si eh­kä nii­nä tors­tai aa­mui­na kun pik­ku­lau­an­tai oli ve­ny­nyt myö­häi­seen yö­hön ja aa­mul­la odot­ti kou­lus­sa tent­ti. Ny­ky­ään sitä jä­mäh­tää niin hel­pos­ti ja no­pe­as­ti. Il­tai­sin, jos eh­tii kat­so­maan kym­me­nen uu­ti­set is­tu­al­taan, niin tu­los­ruu­dun al­ka­es­sa on akal­la jo vai­keuk­sia pääs­tä ylös.

Olen sil­ti juu­ri oi­ke­an ikäi­nen, en ha­lu­ai­si ol­la enää nuo­ri. Täs­sä iäs­sä sitä osaa ar­vos­taa elä­män­ko­ke­mus­taan. Sitä, et­tä tie­tää, mitä väl­ly­jen vä­lis­sä tah­too, ei­kä vaa­ka­mam­bo­kaan ole enää sitä säh­lää­mis­tä, mitä se oli nuo­rem­pa­na. Sitä, et­tä tie­tää, mil­lai­sis­ta kir­jois­ta pi­tää, ei­kä yri­tä lu­kea Vic­tor Hu­gon Kur­jia enää vain sik­si, kos­ka niin kuu­luu teh­dä (kah­des­ti yri­tin, en pääs­syt al­kua pi­dem­mäl­le).

Osaan ar­vos­taa si­tä­kin, et­tä enää mi­nul­le ei sa­no­ta, ai­na­kaan päin naa­maa, et­tä ym­mär­rät sit­ten van­hem­pa­na. Olen il­mei­ses­ti riit­tä­vän van­ha jo ym­mär­tä­mään.

Mut­ta tie­dät­kö, mikä on ta­ri­nan ope­tus? Muis­ta, et­tä juu­ri sinä, olet juu­ri täy­del­li­sen ikäi­nen.

Ilois­ta ke­sän jat­koa kai­ken ikäi­sil­le!

Ire­na Ul­vi­nen
Vih­reä fe­mi­nis­ti
La­pu­an lai­dal­ta