Minä olen kyy­ni­nen, uu­dis­tuk­siin, mas­sa­hys­te­ri­aan sekä kai­ken maa­il­man vou­hu­tuk­siin suu­rel­la va­rauk­sel­la suh­tau­tu­va mies.

Kyy­ni­syy­te­ni on kaik­ki­voi­paa. Se ei tun­ne puo­lu­e­ra­jo­ja, ei­kä sil­tä väl­ty rak­kaus, us­kon ei­kä ar­jen asi­at­kaan. Tämä ei tar­koi­ta suin­kaan sitä, et­ten­kö kul­ki­si avoi­min sil­min ja mie­lin.

Aloin poh­ti­maan, mis­tä tämä al­ku­kan­tai­nen, vä­lil­lä jopa koo­mi­sia piir­tei­tä saa­va, nui­vuu­te­ni joh­tuu? Aloi­tin it­se­a­na­lyy­si­ni lap­suu­des­ta, jos­ta en löy­tä­nyt mi­tään sel­lais­ta, mikä se­lit­täi­si asi­aa. Pu­ber­teet­ti ai­ka­na­kaan ei ta­pah­tu­nut mi­tään, mis­tä di­ag­noo­sin voi­si var­mis­taa.

En­tä olis­ko syy gee­neis­sä? Siel­tä kiel­tä­mät­tä löy­tyy sa­mo­ja piir­tei­tä, mut­ta huo­mat­ta­vas­ti lie­ve­mäs­sä muo­dos­sa, sen si­jaan omis­sa lap­sis­sa­ni on sel­vät oi­reet. On­nea vaan heil­le.

Kun vie­lä tut­kin ym­pä­ris­tön sekä ys­tä­vien mah­dol­li­set vai­ku­tus­ker­toi­met, löy­tä­mät­tä siel­tä­kään mi­tään, tu­lin seu­raa­van­lai­seen lop­pu­tu­le­maan, et­tä vika ei eh­kä ole sit­ten­kään niin suu­ri, vaik­ka se pääs­sä on­kin. Mitä sit­ten, jos mie­les­tä­ni te­le­vi­si­on kau­ko­sää­din, mik­ro­aal­tou­u­ni, e-pil­le­ri ja au­ton läm­mi­tet­tä­vä tuu­li­la­si ovat vii­mei­set oi­ke­as­ti elä­mää hel­pot­ta­vat uu­dis­tuk­set.

On­ko sil­lä­kään suur­ta mer­ki­tys­tä, et­tä vi­haan yli kai­ken by­rok­ra­ti­aa, atk-jär­jes­tel­miä sekä val­mis­keit­to­jen suo­ja­kal­vo­rat­kai­sua. Niin te­kee moni muu­kin, mut­ta ei­vät he kir­joi­ta sii­tä leh­teen ja ano ym­mär­rys­tä. Mis­sä siis on­gel­ma?

On­gel­ma tu­lee sii­tä, et­tä kai­kes­ta epäi­lyis­tä huo­li­mat­ta, en us­ko kui­ten­kaan kyy­ni­syy­den kaik­ki­voi­paan voi­maan, vaan teen kai­ken­lai­sia tyh­miä tun­tei­siin ja in­tui­tii­vi­seen ajat­te­luun pe­rus­tu­via rat­kai­su­ja. Eli, en elä, niin kuin saar­naan. Kuin­ka mo­nel­ta pet­ty­myk­sel­tä ja kär­si­myk­sel­tä oli­sin­kaan vält­ty­nyt, jos oli­sin kuun­nel­lut si­säl­lä­ni asu­vaa kyy­ni­syy­den asi­a­mies­tä. Ali­ar­vi­on jat­ku­vas­ti it­se­ä­ni ja epäi­lyn voi­maa. Täy­tyi­si roh­ke­as­ti ol­la nui­va, kyy­ni­nen an­keut­ta­ja, kos­ka se on mi­nul­le luon­nol­lis­ta.

Vii­me vii­kol­la sen­tään kyy­ni­syys­filt­te­ri­ni toi­mi, en­kä ru­ven­nut kan­ta­maan po­re­al­ta­seen tii­lis­ki­viä, vuo­si­sa­dan myrs­kyä odo­tel­les­sa. Pyyh­käi­sin myös lin­nun­pas­kan, ihan pal­jaal­la kä­del­lä au­ton la­sis­ta, vaik­ka koh­ta kuu­lem­ma kuol­laan taas kaik­ki.

Pes­si­mis­ti ei pety -sa­non­ta­kaan, ei pidä koh­dal­la­ni paik­kan­sa, sil­lä yli kak­si­kym­men­tä vuot­ta olen ai­na ohi aja­es­sa­ni os­ta­nut Vii­ta­saa­ren Nes­teel­tä äs­sä­ar­van. Joka ai­noa ker­ta olen ai­dos­ti pet­ty­nyt, kun en voi­ta sa­taa­ton­nia, vaik­ka jo kaar­ta­es­sa­ni pi­haan tie­dän, et­ten tule voit­ta­maan nel­jää eu­roa enem­pää, kos­kaan. Toi­saal­ta, olis kiva ol­la edes ker­ran elä­mäs­sä vää­räs­sä.

Paap­pa