– Jy­rän al­le ei saa jää­dä.

Tuo vuo­sia sit­ten pai­nok­kaas­ti esi­tet­ty kom­ment­ti erääl­lä eri­no­mai­sel­la lu­en­nol­la on syö­py­nyt mie­lee­ni. Lu­en­non piti kas­va­tu­sa­lan am­mat­ti­lai­nen. Tuo yti­me­käs lau­sah­dus tar­koit­taa toi­sin sa­no­en si­tä­kin jo ho­ke­mak­si tul­lut­ta fak­taa, et­tä ra­jat ovat rak­kaut­ta.

Näin mei­dän äi­tien ih­ka oman päi­väm­me al­la tun­kee mie­leen suh­de ai­no­aan enää ko­to­na asu­vaan lap­seen, tyt­tä­reen. Al­ku­vuo­det oli­vat au­vois­ta eloa, kaik­ki su­jui ja nat­sa­si, kun­nes...

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten al­koi läis­käh­del­lä ja räis­käh­del­lä. Äi­dis­tä tuli yh­täk­kiä maa­il­man suu­rin kalk­kis, sel­lai­nen, joka käyt­tää ai­van vää­riä ter­me­jä, ei pysy kär­ryil­lä, ei ym­mär­rä yh­tään mi­tään... Ei­kä lop­pua näy vai nä­kyy­kö sit­ten­kin?

– Äi­ti, et viit­tis ol­la niin mui­nai­nen, tyt­tö, 15v, pa­rah­taa tus­kas­tu­nee­na. Ja mi­nä­hän vain ky­syin, mik­si hän piip­paa hiuk­si­aan joka päi­vä. Piip­paa? Kiel­tä­mät­tä, on­han sii­tä vä­hän ai­kaa, kun vie­lä piip­paus­sak­sia käy­tet­tiin.

Äi­din ja tyt­tä­ren vä­liin tun­tuu tun­ke­neen ko­ko­nai­nen vuo­si­sa­ta, vaik­ka vuo­sia on vain muu­ta­ma kym­men. Tai kui­lu. Tai sit­ten tu­lee tai­fuu­ni tai maan­jä­ris­tys, joka heit­tää mei­dät mat­ko­jen pää­hän toi­sis­tam­me. Teks­tiä tu­lee sel­lai­sel­la pu­hu­ril­la et­tä vas­ta­pää­tä sei­so­val­la tuk­ka len­näh­tää tui­ver­ruk­ses­sa taak­se.

– Äi­ti ook­sä taas stal­kan­nu mua ja mun ka­ve­rei­ta?

Stal­kan­nut?

Sel­vi­ää, et­tä stalk­kaa­mi­nen on kyt­tää­mis­tä ja kyy­lää­mis­tä. Tot­ta­kai olen. Mis­tä muu­al­ta kuin ne­tin pals­toil­ta saan tie­tää, mitä si­nul­le kuu­luu?

Ja ne ko­ti­työt sit­ten.

– Teen sit­ten kun tu­lee in­to pääl­le.

Sitä päi­vää odo­tel­les­sa ne teh­dään kiu­kun kera. Joka ker­ta lop­pu­tu­lok­se­na on it­seen­sä tyy­ty­väi­nen, au­rin­koi­nen nei­to­kai­nen.

En­tä ne ka­ve­rit. Ne tun­ke­vat kai­ken maa­il­man tek­nis­ten vem­pai­mien kaut­ta it­sen­sä ti­lan­tee­seen kuin ti­lan­tee­seen ja ty­tär on hen­ki­ses­ti jos­sain muu­al­la vä­hän kuin ruu­miis­taan ir­tau­tu­nee­na. Ja äi­din ky­sy­mys ”kei­täs täs­sä mei­dän kans­sa täl­lä ker­taa on?” on jäl­leen ai­van vää­rin ky­syt­ty ja lii­al­lis­ta ute­li­ai­suut­ta.

Jy­rän al­le ei saa jää­dä... Mut­ta voi iha­nuus nii­tä toi­sen­lai­sia het­kiä!

Jos­kus kes­kus­te­lem­me rau­hal­li­sis­sa tun­nel­mis­sa il­man min­kään­lais­ta odo­tu­sar­voa yh­täk­ki­ses­tä tun­teen­pur­kauk­ses­ta. Pa­ran­nam­me maa­il­maa ja tuol­loin, vai­vih­kaa tai suo­raan­kin, pää­see ja­ka­maan pit­kän oman elä­män­ko­ke­muk­sen mu­ka­naan tuo­maa vii­saut­ta ja elä­mä­noh­jei­ta.

On­ko ai­ka kul­lan­nut muis­tot, vaik­ka oli­ko oi­ke­as­ti niin, et­tä nyt jo ai­kuis­ten poi­kien kans­sa oli hel­pom­paa – jo­ten­kin suo­ra­vii­vai­sem­paa.

Sitä vain is­tut­ti kum­pai­sen­kin vuo­rol­laan keit­ti­ön pöy­dän ää­reen ja har­ras­ti mo­no­lo­gia ja tie­si vuo­ren­var­mas­ti (?) opin me­ne­vän pe­ril­le. Vas­tauk­set oli­vat usein pal­jon­pu­hu­via ”ymph”, ”mmm”, ”juu”. Ym­mär­tä­mi­sen vas­tuu oli kuu­li­jal­la, joka mie­lel­lään tul­kit­si ne par­hain päin, pel­kän ää­nen­sä­vyn pe­rus­teel­la.

Oli mi­ten hy­vän­sä, ei ole äi­din roo­lin voit­ta­nut­ta.

On hui­sin haus­kaa ol­la maa­il­man pa­ras äi­ti!

Lee­na Hjelt