Viikko
Kuukausi
6kk
? Viikon kysymys ?
Mira Uusihauta-Koivu
@lapuansanomat.fi
Kotimaisia elokuvia palkitsevassa Jussi-gaalassakin mainetta ja kunniaa saanut "Lapua 1976" -elokuva herätti jo tekovaiheessa paljon tunteita laidasta laitaan, niin tekijöissä kuin sitä odottaneessa yleisössä. Alajoki-salissa palattiin elokuvan herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin keskustelutilaisuuden merkeissä. Elokuvan tekijät ohjaaja Toni Kurkimäki ja tuottaja Pekka Pohjoispää kertoivat olleensa herkällä korvalla yleisön reaktioita kohtaan koko elokuvan teon ajan. Kurkimäki kertoo, että heti aivan ensimetreillä oli selvää, että mitään elokuvallista "räjähdysmässäilyä" ei ole luvassa. Työryhmällä oli heti ajatus kohdata aihe kunnioittavalla tavalla.
Tilaisuus oli järjestetty yhdessä kaupungin ja tuomiokirkkoseurakunnan kanssa. Se antoi mahdollisuuden pohtia suru -teemaa ja voiko surua käsitellä kollektiivisesti ja kannattaako edes? Idean isä ja keskustelua juontanut toimittaja ja muusikko Ariel Neulaniemi kertoo, että hänelle elokuva oli vaikuttava kokemus. Pohjanmaalta lähtöisin olevana ja paluumuuttajana hän alkoi huomata, että tapahtuma on ollut yhteisölle hyvin traumaattinen kokemus ja surusta puhuminen ei kuitenkaan ole kaikille ollut helppoa. Oliko se kaikille edes sallittua?
Räjähdyksen myötä Suomessa käynnistyi kriisityön ensiaskelmerkit. Neulaniemi johdatteli keskustelijat puhumaan surusta ja onko suomalainen kulttuuri muuttunut surun käsittelyn suhteen? Miten surraan ja minkälaisia keinoja olisi hyvä olla työkalupakissa suremiseen?
Kurkimäki totesi, että heti elokuvan suunnittelun ja urakkaan ryhtymisen ensimetreillä hän tunsi isoa vastuuta ja taakka oli harteilla valtava loppuun saakka.
– Teimme kokeeksi ensin lyhytelokuvan, että saimme sen avulla tunnustella vastaanottoa. Ei missään nimessä olisi voinut lähteä muulla tavalla liikkeelle Lapualla, Kurkimäki toteaa ja lisää, että ensimmäiset reaktiot olivat hänelle erityisen arvokkaita suunnannäyttäjiä.
Reaktioiden myötä tuli varmuus tehdä pitkä elokuva. Luonnollisesti koko projektin aikana työryhmä sai kommentteja laidasta laitaan.
– Oli myös ihan ennen ensi-iltaa vielä, että "älkää tehkö" ja "ei aiota mennä katsomaan". Mutta ymmärrän sen täysin, se on myös ihmisen suojakeino torjua.
Myös hautajaiskuvauksesta oli monta mielipidettä.
– Se oli tuotannollisesti kallis panostus, mutta olin sitä mieltä ihan alusta saakka, että se pitää tehdä. Tavalla tai toisella ja onneksi saatiin tehtyä aidossa ympäristössä ja satojen avustajien kanssa isosti.
Yleisöä huvitettiin kertomalla, että tuotannon rahoitus ei ollut ihan pikkujuttu ja Pekka Pohjoispää muisteleekin, että yhdessä vaiheessa he joutuivat turvautumaan melko isoon pikavippiin, että hommat saatiin etenemään. Riskinottoa, joka loppupeleissä kannatti mutta aiheutti tekijöille melkoista "jännitystä".
Moni on nyt elokuvan nähnyt, elokuvalla on yli 175 000 katsojaa. On selvää, että moni katsoja on kohdannut ja pohtinut elokuvan myötä omaa surua, toisen surua ja ehkä myös surua kollektiivisesti. Tuomiorovasti Jussi Peräaho on työssään kosketuksissa suruun ja hän on elokuvan myötä miettinyt myös enemmän Patruunatehtaan räjähdystä ja sen merkitystä paikkakunnalle.
– Tulin tiiviimmin kosketuksiin räjähdysonnettomuuden kanssa tullessani kesäteologiksi Lapualle 1999. Kuulin silloin tietenkin enemmänkin tästä yhteisestä surusta, taakasta. Olen sitä paljon pohtinut ja sitä miten silloin on surtu ja miten surraan nyt? Kaiken kaikkiaan on hienoa, että tarina on nyt tullut elokuvassa kerrotuksi. Se on voinut auttaa, että surusta on tullut yhteinen keskustelun aihe. Se on lapualaisten oma tarina ja sitä kuuluukin kertoa.
Neulaniemi halusi tietää, tuntuuko siltä, että onnettomuus olisi ollut niin sanottu virtahepo olohuoneessa? Onko voinut olla kollektiivista vaikenemista? Onko ollut parempi vaieta? Ohjaaja Kurkimäki toivoo, että ainakin nyt elokuvan myötä surua voisi käsitellä, jos sille on tarvetta.
Peräaho haluaa muistuttaa myös siitä, että hän ainakin hän pitää tärkeänä suun kokemisen tunnetta. Se on osa ihmisyyttä.
Tilaisuudessa mukana ollut MIELI Kriisikeskus Seinäjoki ry:n toiminnanjohtaja Elina Anttila-Varpula näkee työssään monenlaista surua. Hän on huomannut, että surua on joskus hyödyllistäkin annostella. Suru myös muuttaa muotoaan.
– Iän myötä kasvaa kyky selviytyä ja hyvä on muistaa, että jaettu suru vie taakkaa pois. Yhteisöllisiä perinteitä soisin vaalittavan, näitä keinoja, joissa yksilön taakkaa voidaan keventää.
Yleisöstä Juha Ikola, pitkään Lapualla papin virassa ja tuomiorovastina toiminut, halusi muistuttaa myös yhteisöllisyyden merkityksessä suremisen käsittelyssä.
– Nykyään on paljon tapana pitää yksityisiä hautajaisia. Onko se hyvä vai ei? Yksin sureminen ja yhdessä sureminen, miten ne vaikuttavat ihmiseen.
Yhteisön tuelle on oma roolinsa, mutta myös hyvin yksityiselle kohtaamiselle on paikkansa.
– Yhdessä suremisella ei ihan päästä sinne yksilön sisimpään asti. Toivottavasti jokainen saa kuulijan omalle surulleen yksilöllisesti ja yhteisön tuen kera.
? Viikon kysymys ?
? Viikon kysymys ?