”Me ol­laan nii­tä nuo­ria, kun ne kek­si roc­kin ja nau­hu­rin, ja me ol­laan siel­tä ko­toi­sin, jon­ne tuli Be­at­les ja pi­ki­tie.” (Ala­ta­lo-Les­ki­nen)

Vuo­den 1971 yli­op­pi­laat ta­pa­si­vat toi­si­aan jou­lu­kuun 2. päi­vän il­ta­na La­pu­al­la.

Il­mas­sa oli jän­nit­ty­neen odo­tuk­sen tun­tua. Oli­han kou­lu­a­jois­ta jo 50 vuot­ta. Tut­tu­jen ka­ve­rei­den ta­paa­mi­nen oli iloi­nen asia. Kun pai­kal­la oli kah­den kou­lun op­pi­lai­ta, Ki­vi­ris­tin yh­teis­kou­lun ja La­pu­an yh­teis­ly­se­on, tu­tus­tut­tiin myös uu­siin ka­ve­rei­hin. 50 vuot­ta sit­ten kou­lu­jen op­pi­laat ei­vät ol­leet ko­vin pal­jon te­ke­mi­si­sis­sä kes­ke­nään. Il­ta oli ren­to, kes­kus­te­lu so­li­si ja nau­ru he­li­si.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä rie­mu­y­li­op­pi­laat osal­lis­tui­vat kut­su­vie­rai­na La­pu­an lu­ki­on syk­syn yli­op­pi­lai­den lak­ki­ais­juh­laan. Nor­maa­lei­na ai­koi­na rie­mu­y­li­op­pi­laat ovat mu­ka­na ke­vään yli­op­pi­las­juh­las­sa. Tänä vuon­na sen es­ti­vät ko­ro­na­ra­joi­tuk­set.

Rie­mu­y­li­op­pi­laat oli­vat tyy­ty­väi­siä, et­tä saat­toi­vat osal­lis­tua syk­syn juh­laan, joka oli tiet­tä­väs­ti en­sim­mäi­nen ker­ta La­pu­an lu­ki­on his­to­ri­as­sa.

Jo­kai­sel­le joku paik­ka löy­tyy

Rie­mu­y­li­op­pi­lai­den pu­heen val­mis­tu­vil­le yli­op­pi­lail­le piti Pek­ka Kelt­to.

– Te olet­te nyt tie­to­rik­kaim­mil­lan­ne. Tei­dän on hyvä läh­teä eteen­päin elä­mäs­sä käyt­tä­en kaik­kea sitä pe­rus­ta­na, et­tä tie­to voi­si kas­vaa vii­sau­dek­si. Sa­mal­la on hyvä muis­taa, et­tä si­vis­tys on se, mitä jää jäl­jel­le, kun on unoh­ta­nut op­pi­man­sa, Kelt­to pu­hui.

– Ih­mi­se­nä ole­mi­nen on tär­kein­tä ja se tai­taa par­hai­ten to­teu­tua suh­tees­sa mui­hin, var­sin­kin nii­hin, jot­ka tar­vit­se­vat apu­am­me.

Kelt­to muis­te­li pu­hees­saan myös omia kou­lu­ai­ko­jaan.

– Ruot­sin tun­nil­la opet­ta­ja tun­si toi­vot­to­muut­ta mei­dän kans­sam­me. Hän oli huo­lis­saan ja sa­noi, et­tä ”te ei osaa mi­tään, ei­kä te pää­se mi­hin­kään, teis­tä ei tule mi­tään”. Tu­lin aja­tel­leek­si ää­neen, et­tä kyl­lä sitä jo­kai­sel­le joku paik­ka löy­tyy. Opet­ta­ja rau­hoit­tui, lauh­tui ja to­te­si, et­tä ”on­han se kyl­lä niin­kin”. Si­ten us­kon asi­an ole­van vie­lä­kin. Joku ovi kyl­lä avau­tuu, jos toi­nen jää kiin­ni, Kelt­to va­kuut­ti syk­syn yli­op­pi­lail­le.

PR