Jos tätä lu­kies­nas tun­net olos aha­ris­ta­vak­si, se joh­tuu pe­le­käs­tään sii­tä not­ta jou­ruun käyt­tä­mä­hän lii­an­kin suur­ta yk­si­pu­a­lis­ta ta­ha­ron­voi­maa saa­rak­se­ni jo­ta­kin pa­pe­ril­le. Met­tä­pe­ron ta­voin. En kui­ten­kaan oo asi­as­ta ko­vin­kaan pa­hool­la­ni…

Kuu­lun it­te sii­hen su­ku­po­lo­ve­hen joi­ren van­hem­mat, bur­ma­lai­sen tii­ke­rin­met­säs­tä­jän ta­voon, jou­tui­vat jäl­jit­tä­mään met­sään ma­jaa ra­ken­ta­maan it­sen­sä unoh­ta­neen lap­sen il­taa­sel­le. Di­ki­taa­li­sen jäl­ji­tys­tek­nii­kan huip­pu tu­al­loon kun oli vi­hel­lyk­seen vas­taa­va avaa­men­pe­rä. Tai kun pik­ku-Jus­sil­ta lip­sah­ti voi­ma­kas ki­ro­sa­na it­kun se­ka­han kom­pas­tu­es­saan kou­lun por­tais­sa, ei se ol­lut van­hem­pien lu­et­ta­vis eh­tool­la pil­ves­tä. Pi­li­ves­tä oli lu­et­ta­vis vaan sa­tun­naa­sia elää­men mu­a­to­ja ja al­ka­vaa, ddt:tä maa­han sii­vi­löö­vää sa­det­ta.

Ai­ka on nyt toi­nen. Tai ei se toi­nen oo, pa­rem­min­kin tu­han­nes. Ja var­ma­han ai­na yh­tä ou­tua on ol­lu kat­tua taak­se­päin ja ih­me­tel­lä kuin­ka kaik­ki on muut­tu­nu. Täl­laas­ten aa­tos­ten ta­kia joku voi har­hau­tua väit­tä­mä­hän mua va­na­hak­si. Elä­ke­ker­ty­mä­ni on kum­min­kin erel­leen pi­ä­nem­pi kuin pe­rus­päi­vä­ra­ha. Pi­ret­tä­kö­hön sitä merk­ki­nä sii­tä not­ta miäs elää vas­ta elä­män­sä ku­koos­ta­vaa kes­ki­vai­het­ta.

Kai­ken muun ohel­la muut­tuu ih­mis­ten käy­tös. Kai sitä on vaan tot­tu­mi­nen sii­hen not­ta ra­ri­on nais­pu­a­li­nen ju­an­ta­ja sy­ly­köö ki­ro­sa­no­ja ja su­ku­e­li­miä kuin turk­ki­laa­nen ka­me­li­na­ja­ja. Vai­vau­tu­mat­ta eres py­säh­ty­mään, saa­ti sit­ten an­teek­si pyy­te­le­mä­hän. On­gel­mak­si­han täs­sä muo­ros­tuu se, käy­tök­sen li­säk­si, et­tä nä­mä­hän on ns. ää­ri­ti­lan­tei­siin tar­koi­tet­tu­ja yli­pai­ne­vent­tii­liä. An­ti­bi­oot­tien ta­voon jat­ku­va käyt­tö kun viää te­hot lää­kin­näs­tä.

Pal­jon on pu­het­ta myös sii­tä mi­ten te­ke­mi­si­äs seu­ra­taan in­ter­we­bis­sä. Sain tä­män omin kor­vin tuta täl­lä vii­kol­la. Ol­les­na­ni ty­ä­ko­ne­hen ää­rel­lä, mi­ten sen nyt kau­niis­ti sa­noos, hiu­kan mo­no­too­ni­sen, tois­tu­van ty­ä­suo­rit­teen ää­rel­lä. Se ta­pah­tui: ”Tie­sit­kö et­tä täl­lä sil­mä­pus­si­voi­teel­la vä­hen­nät…”, kuu­lui kai­ut­ti­mes­ta. Kos­ke­tin no­pe­as­ti nä­kö­e­li­mie­ni ala­puol­ta, jon­ka jäl­keen nyp­pä­sin in­ter­web-joh­ron ir­ti ko­nees­ta. Mut­ta mai­nos vain jat­kui lop­pu­hun. Pe­ri­aat­tees­sa olen koh­ren­ne­tun mark­ki­noon­nin kan­nal­la, mut­ta ra­jan­sa kai­kel­la.

Mut­ta kyl­lä­hän var­ma­han sil­le met­täs­tä­jäl­le­kin nau­ret­ti­hin, jon­ka ora­va en­sim­mää­se­nä pu­tos nu­a­ti­o­hon. Mut­ta näl­kä ajoo mi­ä­hen nouk­ki­ma­han sen nu­a­ti­os­ta ja sy­ä­mä­hän. Näin va­hin­gos saat­taa syn­tyä jo­ta­kin jär­ke­vää­kin.

Ai­jat muut­tuu ja his­to­ria tois­taa it­ti­ään. Yri­tä ny sii­nä sit­te jo­ten­ki py­syä kär­ryyl­lä…

Kar­mo Pat­re­ti