Roo­sa Tyn­jä­lä

Lau­ra An­na­lan näyt­te­ly Sy­dän­juu­ret on kun­ni­a­no­soi­tus suo­ma­lai­sel­le maa­seu­dul­le, maan­vil­je­li­jöil­le sekä su­ku­pol­vien yli kul­ke­val­le suh­teel­le maa­han.

– Tämä näyt­te­ly on mi­nul­le ikään kuin ko­tiin­pa­luu. Pi­din en­sim­mäi­sen näyt­te­ly­ni tääl­lä vuon­na 2022, jon­ka jäl­keen tai­tei­li­jan ura vei pää­kau­pun­ki­seu­dul­le. Nyt oli kui­ten­kin oi­kea ai­ka pa­la­ta kai­ken al­ku­läh­teel­le ja omil­le sy­dän­juu­ril­le­ni, ku­vai­lee An­na­la.

Näyt­te­ly sai al­kun­sa An­na­lan maa­la­tes­sa muo­to­ku­vaa nai­ses­ta. Maa­lauk­sen tee­ma­na oli roh­keus teh­dä va­lin­to­ja oman­lai­sen elä­män eteen. Muo­to­ku­vaa teh­des­sään An­na­la oi­val­si maa­laa­van­sa ys­tä­vään­sä, joka oli päät­tä­nyt jät­tää muo­din pa­ris­sa työs­ken­te­lyn ja muut­taa pie­neen ky­lään puo­li­son­sa kans­sa jat­ka­maan kump­pa­nin­sa per­heen kaa­li­far­mia.

Hä­nen ys­tä­vän­sä va­lin­ta sai tai­tei­li­jan poh­ti­maan laa­jem­min maa­seu­dun tu­le­vai­suut­ta.

– Olen saa­nut elää lap­suu­te­ni maa­seu­dul­la, vart­tua seu­ra­ten iso­van­hem­pie­ni ar­kea maa­ti­lal­la ja käy­dä pien­tä ky­lä­kou­lua mui­den ky­län las­ten kans­sa. Sit­tem­min olen jää­nyt poh­ti­maan, mitä sil­le kai­kel­le käy. Pik­ku­hil­jaa ky­lä­kou­lu­ja lak­kau­te­taan, maa­ta­lout­ta kes­ki­te­tään ei­kä leh­miä enää näe lai­dun­ta­mas­sa tei­den var­sil­la. Mil­loin nuo­ret jou­tu­vat päät­tä­mään, et­tei enää kan­na­ta jää­dä jat­ka­maan mo­nen su­ku­pol­ven ta­kais­ta pe­rin­net­tä kuih­tu­nei­siin ky­liin? An­na­la poh­tii.

Poh­din­to­jen kaut­ta An­na­la on maa­lan­nut näyt­te­lyyn­sä muo­to­ku­via ih­mi­sis­tä, eläi­mis­tä, pel­lois­ta ja ti­lois­ta, joi­den läh­tö­koh­ta­na on aja­tus vii­mei­ses­tä va­lo­ku­vas­ta. Niis­tä muis­tois­ta, jot­ka ovat ol­leet ta­val­li­sia het­kiä men­nei­syy­des­sä, mut­ta joi­den eri­tyi­syy­den ym­mär­tää vas­ta pal­jon myö­hem­min.

­– Lap­set ei­vät enää tie­dä, mil­tä leh­män kie­li tai lai­tu­men säh­kö­ai­dan kos­ket­ta­mi­nen tun­tuu. Muo­to­ku­vat tal­len­ta­vat ta­val­li­sia het­kiä men­neen ajan nuo­ruu­des­ta ja omas­ta nuo­ruu­des­ta­ni, jot­ka oli­vat sil­loin ar­ki­päi­vää, mut­ta ei­vät enää.

Te­ok­sis­ta vä­lit­tyy sekä ar­vos­tus et­tä myös­kin hai­keus hii­pu­via pe­rin­tei­tä koh­taan.

Vas­ta­voi­maa muo­to­ku­vil­le tuo­vat kyl­läi­set kuk­ka-ase­tel­mat, jot­ka ku­vaa­vat sa­toa, elon­kor­juu­ta ja elin­voi­maa.

Muo­to­ku­vien maa­laa­mi­nen on ol­lut tai­tei­li­jal­le uu­si ko­ke­mus.

– On ol­lut täy­sin eri asia maa­la­ta muo­to­ku­via kuin kuk­kia. Niis­tä te­ok­sis­ta tu­lee jo­ten­kin eri ta­val­la tär­kei­tä, sil­lä tau­lu­jen hah­mot ovat mi­nul­le oi­kei­ta hen­ki­löi­tä, An­na­la ku­vai­lee.

Hä­nen mu­kaan­sa vai­kein­ta on saa­da van­git­tua muo­to­ku­van hen­ki­lön tun­ne kan­kaal­le ja saa­da se vä­lit­ty­mään myös kat­so­jal­le.

– Kun hen­ki­löl­le saa maa­lat­tua sen tie­tyn tun­teen, niin yk­si si­vel­ti­men veto voi vie­dä sen taas pois, luon­neh­tii An­na­la pro­ses­sin hau­raut­ta.

Sy­dän­juu­ret -ko­ko­nai­suut­ta täy­den­tää tai­tei­li­ja Mari Knuut­ti­lan näyt­te­ly, joka jat­kaa luon­to­ai­heis­ta tee­maa.

Sii­nä mis­sä An­na­lan vä­ri­käs tyy­li maa­la­ta tau­lu­ja tuo iloa ja loh­tua kat­so­jal­le, vie Knuut­ti­lan ko­ko­el­ma maan­lä­hei­seen ja sees­tei­seen tun­nel­maan.

– Tämä on en­nen kaik­kea An­na­lan näyt­te­ly, mut­ta olen iloi­nen, et­tä hän kut­sui mi­nut mu­kaan. Oli heti sel­vää, et­tä teen sa­mal­la tee­mal­la oman ko­ko­el­ma­ni, Knuut­ti­la ker­too.

Hä­nen näyt­te­lyn­sä ni­mek­si syn­tyi­kin Sie­lun­mai­se­mat, joka ko­ko­aa yh­teen te­ok­sia, jois­sa luon­to ja si­säi­nen maa­il­ma koh­taa­vat.

Mu­ka­na on hil­jai­sia mai­se­mia, met­siä, pel­to­ja ja ve­den ää­rel­le vie­viä tun­nel­mia. Ne ovat nä­ky­miä luon­nos­ta, mut­ta sa­mal­la myös tai­tei­li­jan omia mie­len­ti­lo­ja ja muis­to­ja.

– Olen asu­nut pel­to­jen kes­kel­lä lap­suu­te­ni. Vä­lil­lä läh­din muu­al­le, mut­ta nyt olen pa­lan­nut ta­kai­sin van­hoi­hin mai­se­miin. Nämä te­ok­set ovat ko­ti­ni ik­ku­nas­ta avau­tu­via nä­ky­miä ja lä­hi­luon­non ins­pi­roi­mia, Knuut­ti­la sel­vit­tää.

Hä­nen tai­teen­sa sa­lai­suus on sii­nä, et­tä nii­den yk­si­tyis­koh­dat au­ke­a­vat kat­so­jal­le vä­hi­tel­len.

– Kun tau­lu­ja kat­soo pi­dem­pään, niis­tä saat­taa al­kaa löy­tä­mään yl­lät­tä­vi­ä­kin asi­oi­ta, vaik­ka jo­kai­nen kui­ten­kin nä­kee maa­lauk­set omien ko­ke­mus­ten­sa ja tun­tei­den­sa kaut­ta, tai­tei­li­ja poh­tii.

Sie­lun­mai­se­ma -tee­ma tuli tai­tei­li­jal­le luon­nos­taan.

– Nämä te­ok­set tu­li­vat suo­raa mi­nus­ta it­ses­tä­ni. En ko­ke­nut mis­sään koh­taa, et­tä te­ke­mi­nen oli­si ol­lut ras­kas­ta tai haas­ta­vaa. Ni­men­sä mu­kai­ses­ti tau­lut ku­vaa­vat sie­lun­mai­se­maa­ni, Knuut­ti­la nau­rah­taa.

Tai­tei­li­jat toi­vo­vat kat­so­jien saa­van näyt­te­lys­tä it­sel­leen pie­nen py­säh­dyk­sen ja het­ken rau­han hek­ti­sen ar­jen kes­kel­lä.

– Sil­loin kun tun­tuu, et­tä kaik­ki kaa­tuu pääl­le, niin toi­vom­me, et­tä maa­laus­ten eteen voi py­säh­tyä het­kek­si hen­gäh­tä­mään, he to­te­a­vat.

Sa­mal­la An­na­la ha­lu­aa roh­kais­ta la­pu­a­lai­sia nuo­ria us­ko­maan it­seen­sä ja luot­ta­maan tu­le­vaan.

– Ha­lu­an näyt­tää nuo­ril­le, et­tä La­pu­al­ta to­del­la­kin voi pon­nis­taa maa­il­mal­le, vaik­ka se tie ei ai­na oli­si suo­ra­vii­vai­nen. Mi­nä­kään en tien­nyt kol­me­kymp­pi­se­nä odot­ta­va­na äi­ti­nä, et­tä tu­len sai­ras­tu­maan va­ka­vas­ti ja jou­dun aloit­ta­maan kai­ken uu­del­leen täy­sin nol­las­ta. Sit­ten olen­kin yh­täk­kiä pääs­syt luo­maan uran tai­tei­li­ja­na! Jak­sa­kaa us­koa sii­hen, et­tä mah­dol­li­suuk­sia on ja ovia on au­ki yl­lät­tä­viin­kin paik­koi­hin.