Jus­si Läh­de

Tiis­ten­jo­en pel­to­mai­se­maa kat­se­lee vii­si­kym­men­tä­vuo­ti­as suo­ma­lai­nen mies. Ää­ni ja kas­vot ovat tu­tut te­at­te­rei­den näyt­tä­möil­tä, Elon­ker­juu-yh­ty­een kier­tu­e­vuo­sil­ta sekä sit­tem­min omal­la ni­mel­lä teh­dyil­tä le­vyil­tä.

Tiis­te­läi­sil­le mies on tut­tu myös Ta­ri­na­tu­van tie­noil­ta. Sen lä­hel­tä löy­tyy puo­li­son su­vun kaut­ta elä­mään tul­lut mum­mon­mök­ki, jos­ta on tul­lut yk­si rau­hoit­tu­mi­sen tyys­si­ja.

Juha Lagst­rö­min pit­kään tun­te­neet ih­mi­set nos­ta­vat kaik­ki esiin yh­den sa­nan. Ky­see­na­lais­ta­ja.

Eh­kä on­kin so­pi­vaa esit­tää hä­nel­le syn­ty­mä­päi­vän kun­ni­ak­si muu­ta­ma ky­sy­mys ai­hees­ta.

Mil­loin si­nus­ta tuli ky­see­na­lais­ta­ja?

 – Oho, Lagst­röm lau­sah­taa.

– En­pä tie­dä, var­maan ai­ka pie­nes­tä läh­tien. Ai­na­kin äi­ti­ni mu­kaan olen ai­na ha­lun­nut it­se teh­dä ja ym­mär­tää asi­at. Var­maan­kin oli niin, et­tä ky­see­na­lais­ta­mi­nen teki mi­nus­ta tai­tei­li­jan. Jo ylä­kou­lu­ai­kai­sis­sa bän­di­tou­huis­sa oli kyl­lä ky­see­na­lais­ta­mi­nen oh­je­nuo­ra­na. Näyt­te­li­jäk­si pää­dyin ai­ka lail­la sat­tu­mal­ta, kou­lun opin­to-opas­ta se­lai­le­mal­la.

Pu­nai­nen poh­ja­lai­nen on vii­mei­sim­män soo­lo­le­vy­si nimi. Mitä ha­lu­at sil­lä sa­noa?

– Pu­nai­suus ei ole mi­nul­le puo­lu­ei­den vä­re­jä. Se voi ol­la myös hä­pe­än pu­naa. En koe ole­va­ni puo­lu­ei­den ih­mi­nen. Mie­tin, et­tä ah­neus asuu mi­nus­sa. Sen kans­sa pi­tää ol­la he­reil­lä, niin mi­nun kuin mui­den. Toi­von, et­tä osaam­me jo­kai­nen sa­noa ah­neut­ta koh­da­tes­sam­me, et­tä nyt on lii­kaa.

–Eläm­me ai­kaa, jos­sa asi­oi­den hal­lin­ta ja kuo­le­mat­to­muus on il­luu­sio. Kun se ka­to­aa, yh­tei­sön pi­tää voi­da aut­taa ih­mi­nen mah­dol­li­suuk­sien­sa mu­kaan ta­kai­sin ar­kie­lä­mään. Mi­nul­le se on so­li­daa­ri­suut­ta. Tie­dän, et­tä joil­le­kin tuo sana täl­lä la­keuk­sil­la mais­tuu kom­mu­nis­mil­ta, mi­nul­le ei.

–Us­ko­ni on, et­tä kun an­nat, saat myös ta­kai­sin, Lagst­röm poh­tii.

Mitä si­nul­le mer­kit­se­vät koti, us­kon­to ja isän­maa?

– Koti on tur­vaa, paik­ka, joka voi ol­la mis­sä vain, se on paik­ka, jos­sa mi­nut tun­ne­taan par­hai­ten. Ko­to­na rak­kaus on kaik­kein puh­taim­mil­laan läs­nä.

– Us­kon­to on ris­ti­rii­tai­nen sana. Us­ko on mi­nul­le hen­ki­lö­koh­tais­ta. Kun sana muut­tuu us­kon­nok­si, sii­hen tu­lee aseis­tuk­sen maku ja se kään­tyy hel­pos­ti us­koa vas­taan – sii­tä voi tul­la ma­ni­pu­loin­ti­vä­li­ne. Koen ole­va­ni us­ko­vai­nen, mut­ta en ha­lua mää­ri­tel­lä ke­nen­kään toi­sen us­koa. Us­kon sat­tu­maan ja sii­hen, et­tä joku sitä myös oh­jaa.

– En­sim­mäi­sek­si isän­maa-sa­nas­ta tu­lee mie­leen, se et­tä Suo­mi on jo suu­rel­ta osin myy­ty. Seu­raa­vak­si myy­dään vesi. Kan­sal­lis­val­tio on men­nyt, bis­nes mää­rit­te­lee. Isän­maal­li­suu­des­ta on teh­ty po­liit­ti­nen mark­ki­na­sa­na. Isie­ni maat ovat tääl­lä ja Kar­ja­las­sa, sil­lä lail­la koko isän­maa ei ole enää Suo­men ra­jo­jen si­säl­lä. Aja­tus va­pau­des­ta on mi­nul­le sitä, et­tei ole lii­kaa kiin­ni mis­sään.

Mitä ha­lu­at teh­dä seu­raa­van kym­me­nen vuo­den ai­ka­na?

– Kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut pit­kään mie­les­sä. Mu­sii­kin osal­la te­ke­mi­nen jat­kuu. Seu­raa­van soo­lo­le­vyn tee­ma­na on valo. Valo on myös äi­ti­ni tyt­tö­ni­mi. Syn­ke­äm­pi­ä­kin tee­mo­ja on tul­lut pen­got­tua, jo­ten nyt on va­lon ai­ka.

–Te­at­te­ria teen mie­lel­lä­ni, mut­ta va­paut­ta on myös se, et­tä aloi­tin juu­ri op­pi­so­pi­muk­sel­la nuo­hoo­ja­kou­lu­tuk­sen. Tätä Tiis­ten­jo­en mai­se­maa tu­lee var­mas­ti tui­jo­tet­tua vas­ta­kin. Mai­se­ma muut­tuu, mut­ta py­syy sa­mal­la lail­laan sa­ma­na.