Mie­li­ku­vi­tus vaa­tii hie­man tyl­syyt­tä. Jos on jat­ku­vas­ti kii­rei­nen, ei jää ti­laa aja­tuk­sil­le joi­ta jou­ti­lai­suus syn­nyt­tää. Hyvä ja he­del­mäl­li­nen te­ke­mät­tö­myys ei kyl­lä syn­ny hel­pos­ti. Jos sitä nyt vain nos­tai­sin jal­ka­ni ylös, jäi­sin miet­ti­mään vain, mitä kaik­kea sitä pi­ti­kään teh­dä.

Täy­del­li­nen te­ke­mät­tö­myys, kun ei oi­ke­as­ti ole mi­tään te­ke­mis­tä, ei­kä ai­no­as­taan yri­tä väl­tel­lä läk­sy­jä, sii­vo­a­mis­ta tai muu­ta, saa luo­vuu­den puh­ke­a­maan kuk­kaan.

Ko­lum­nis­ti­na sitä täy­tyy hie­man käyt­tää mie­li­ku­vi­tus­taan. Sa­no­jen aset­te­le­mi­nen pe­rä­tys­ten ei ole pelk­kää hal­ko­jen hak­kaa­mis­ta, jos­sa tois­ta­mal­la saa­daan teh­tä­vä teh­tyä. Täs­sä on pak­ko myön­tää, et­tä vii­me vii­kon ai­ka­tau­lu on ol­lut kii­rei­nen. Niin kii­rei­nen, et­tei aja­tuk­sil­le ole ol­lut juu­ri­kaan ti­laa. On kou­lua, ko­kouk­sia, läk­sy­jä, tur­nauk­sia, sitä sun tätä ja vie­lä tuo­ta­kin.

Tie­dät­te­kö mikä myös saa luo­vuu­den vir­taa­maan val­toi­me­naan? Niin kut­sut­tu de­ad­li­ne, eli pik­ku­pak­ko. Sitä sit­ten pu­ris­taa luo­vuut­ta it­ses­tään kuin ham­mas­tah­na­pur­kin vii­mei­siä tip­po­ja il­ta­toi­mis­sa. Pa­ko­tet­tu luo­vuus on ja­los­tet­tua luo­vuut­ta. Se syn­tyy sa­mal­la ta­val­la kuin ti­mant­ti kor­ke­as­sa pai­nees­sa sy­väl­lä maan­kuo­res­sa.

Toi­saal­ta ih­mi­nen on va­rus­tet­tu luon­nos­taan hy­väl­lä mie­li­ku­vi­tuk­sel­la. Lap­si leik­kii luon­nos­taan ja elää mie­li­ku­vi­tus­maa­il­mas­sa kuin ko­to­naan. Ai­kui­sek­si vart­tu­es­sa unoh­dam­me, mi­ten lei­ki­tään ja se on har­mil­lis­ta. Leik­ki ei oi­ke­as­ti kat­so ikää, myös ai­kui­se­na voi ol­la leik­ki­sä. Leik­ki­mi­nen tuo elä­mä­ni­loa ja pi­tää yl­lä luo­vuut­ta. Mik­si se unoh­tuu, mi­ten lei­ki­tään? Kos­ka ei lei­ki­tä. Mie­li­ku­vi­tus sur­kas­tuu, jol­lei sitä käy­tä. Ei­hän sitä jak­sa pai­no­ja­kaan nos­tel­la, mi­kä­li sitä ei vuo­siin tee. Tai­dot vaa­ti­vat har­joi­tus­ta.

Il­man leik­kiä tu­lee ai­kui­sis­ta­kin kärt­tyi­siä ja jous­ta­mat­to­mia. Leik­ki­mi­nen pi­tää mei­dät vir­kei­nä. Leik­ki­mi­nen ei tar­koi­ta, et­tä on otet­ta­va hiek­ka­la­pi­ot ja -san­got esiin ja suun­nat­ta­va hiek­ka­laa­ti­kol­le (toki jos se miel­lyt­tää, niin mikä jot­tei), leik­ki­mi­nen ai­kui­se­na on has­sut­te­lua. Se on nä­kö­kul­man kään­tä­mis­tä to­tu­tus­ta toi­sek­si. Mie­li­ku­vi­tuk­sen käyt­töä.

Sitä voi­si seu­raa­vak­si vaik­ka­pa ra­ken­taa kort­ti­ta­lon tai et­siä pil­vis­tä eläin­ten hah­mo­ja ja ryh­tyä har­joit­ta­maan mie­li­ku­vi­tus­taan. Jah­ka saan tä­män ko­lum­nin val­miik­si ai­ka­ra­jan puit­teis­sa.

Ti­mant­tis­ta hel­mi­kuun lop­pua kai­kil­le!

Ire­na Ul­vi­nen
Vih­reä fe­mi­nis­ti
La­pu­an lai­dal­ta