Mira Uu­si­hau­ta-Koi­vu
@la­pu­an­sa­no­mat.fi

Kuin as­tui­si oi­ke­aan olo­huo­nee­seen. Sil­tä vä­hän tun­tuu, kun kat­se­lee hel­sin­ki­läi­sen va­lo­ku­vaa­ja Rip­su Hon­gis­to-Sal­men va­lo­ku­vaa Poh­jan­maan va­lo­ku­va­kes­kuk­sen sei­näl­lä. Isos­sa kook­kaas­sa va­lo­ku­vas­sa on Rip­su it­se, ku­ten jo­kai­ses­sa hä­nen näyt­te­lyn va­lo­ku­vas­sa. Olo­huo­ne­ku­vas­sa hän on pie­ni lap­si sy­lis­sä, joka on it­se asi­as­sa nuk­ke. Kuva on niin ai­don tun­tui­nen, et­tä tun­tuu kuin voi­si hy­vin­kin as­tua as­ke­leen eteen­päin ja si­sään tuo­hon Rip­sun hel­sin­ki­läi­sen ko­din kau­nii­seen olo­huo­nee­seen.

Rip­sun va­lo­ku­vat ovat täyn­nä va­loa ja eloa. Ne kut­su­vat tut­ki­maan ja miet­ti­mään. Niis­sä on vä­rik­kyyt­tä ja va­loi­suut­ta. Ja eten­kin ele­ment­te­jä, jois­ta syn­tyy mo­nia ky­sy­myk­siä.

– Hyvä, et­tä tu­lee ky­sy­myk­siä. Sitä toi­von­kin, et­tä va­lo­ku­va­ni he­rät­tä­vät ky­sy­myk­siä, mie­li­pi­tei­tä, poh­din­to­ja, tai­te­li­ja to­te­aa.

Hän on ku­van­nut kaik­ki työt ko­to­naan Hel­sin­gis­sä vuo­sien 2019 - 2022 ai­ka­na. Näyt­te­lyn nimi on Per­so­nas.

– Ku­vat ovat oma­ku­via, mut­ta en ole va­kuut­tu­nut sii­tä, et­tä tämä per­soo­na­ko­ko­el­ma on oman elä­mä­ni var­rel­la ke­rät­ty ko­ko­nai­suus - jos ei, niin mis­tä nämä tyy­pit ovat il­mes­ty­neet? Ja, jos tyy­pit edus­ta­vat mi­nun it­se­ni eri per­soo­nia ja mi­nua, niin mil­loin ne al­ka­vat su­laa ja mil­loin ”ai­to” mi­nuus pal­jas­tuu, vai pal­jas­tuu­ko sit­ten­kään kos­kaan?

Rip­su on taus­tal­taan tai­de­his­to­ri­oit­si­ja, mut­ta vii­mei­set vuo­det hän on sy­ven­ty­nyt ai­no­as­taan va­lo­ku­vaa­maan.

– Olen saa­nut niin pal­jon hy­vää ja kan­nus­ta­vaa pa­lau­tet­ta. Se on vie­nyt mi­nua eteen­päin ja roh­kais­sut te­ke­mään tätä tai­de­va­lo­ku­vaa­jan työ­tä.

Rip­su ker­too ole­van­sa tyyp­pi­nä sel­lai­nen, joka hy­vin pit­käl­le toi­mii in­tui­ti­on voi­mal­la. Kun aja­tus ja idea syn­tyy, se vie hän­tä eteen­päin voi­mak­kaas­ti ja mää­rä­tie­toi­ses­ti, sil­ti po­si­tii­vi­sel­la voi­mal­la. Ide­as­ta mat­ka ku­vaus­het­keen saat­taa ol­la ai­na ly­hyt­kin. It­se ku­vaa­mi­nen on hek­ti­nen ja in­ten­sii­vi­nen jo sen­kin ta­kia, et­tä hän käyt­tää ka­me­ras­sa ja­lus­taa ja ajas­tus­ta ja hyp­pää no­pe­as­ti it­se ku­vaan. Hän esiin­tyy it­se ku­vis­saan ja ne het­ket ovat­kin mie­len­kiin­toi­sia niin ku­vat­ta­val­le it­sel­leen kuin ku­vien kat­so­jal­le.

– Mi­nul­la on ol­lut haus­ko­ja het­kiä, kun kii­reh­din it­se ku­vaan. Voi ku­vi­tel­la, et­tä ku­via pi­tää ot­taa hy­vin pal­jon, et­tä se oi­kea ja ha­lut­tu lop­pu­tu­los löy­tyy. Mi­nul­la on kui­ten­kin hy­vin sel­keä se mitä ha­lu­an ja näen sen ai­ka no­pe­as­ti, kun ha­lut­tu lop­pu­tu­los on syn­ty­nyt.

Per­so­nas -pro­jek­tis­sa poh­di­taan ky­sy­myk­siä mi­nuu­des­ta, nai­seu­des­ta ja iden­ti­tee­tis­tä sekä ih­mi­syy­des­tä yli­pää­tään. Kir­jai­li­ja ja psy­ko­a­na­lyy­tik­ko Cla­ris­sa Pin­ko­la Estés poh­ti vuon­na 1992 kir­joit­ta­mas­sa kir­jas­saan "On­ko vain yk­si mi­nuus"?

– Jos sa­no­taan, et­tä et­si it­se­ä­si, niin sil­loin voi­si miet­tiä, et­tä jos on vain yk­si minä, niin mitä sit­ten edes tar­vit­see et­siä?

Use­am­pi per­soo­na voi ol­la ihan hy­vä­kin.

– Niis­tä kan­nat­taa teh­dä ko­ko­el­ma, om­mel­la nii­tä yh­teen, ke­rä­tä elä­män var­rel­la, Rip­su muo­toi­lee ja jat­kaa vie­lä.

– Tul­les­sam­me van­hem­mik­si, voim­me ko­ko­el­man tur­vin il­men­tää hel­pos­ti kul­loin­kin ha­lu­a­maam­me it­sem­me puol­ta. Kui­ten­kin jos­sain vai­hees­sa, ja eri­tyi­ses­ti ohi­tet­tu­am­me kes­ki-iän ja siir­ty­es­säm­me van­huu­teen, per­soo­nam­me muut­tu­vat ja se­koit­tu­vat toi­siin­sa sa­la­pe­räi­sel­lä ta­val­la. Lo­pul­ta ne ikään­kuin su­la­vat ja ta­pah­tuu ko­ko­nais­val­tai­nen per­soo­nien me­ne­tys, jol­loin al­ta pal­jas­tuu ”ai­to it­se”.